TÄTÄ SE MUN UNENI TIESI!!!!

Emmää mitään unia nähny, oli vaan raflaava otsikko. Näinhän ne myy paskalehtiäkin, joten miksei myös paskablogia vois myydä samalla taktiikalla.

Joka tapauksessa olen tällä hetkellä Torunissa, Puolassa, kuten kaikki näitä löpinöitä lukeneet tietää. Edellisen kerran olin punavalkean lipun maassa lukion toisluokkalaisena, kun käytiin tarkistamassa KPV:läisten kanssa onko pallo vihreämpi etelässä. Tuolloin elimme neuvostojen aikaa, joten dollarikaupassa jonoteltiin kolmeen otteeseen, ensin tiskille katsomaan tavaraa, sitten kassalle maksamaan ja lopuksi tiskille hakemaan tavaraa. Ostin Sanyon kannettavan C-kasettisoittimen, oli melko reteetä saada kuunnella musaa ihan kulkiessa. Oltiin Olstynin kaupungin vieraana ja majoituttiin itä-Saksan yleisurheilumaajoukkueen kanssa samassa hienossa hotellissa. Se ei estänyt meitä kuitenkaan joutumasta lepakonmetsästykseen, sellainen kun tuli vastaan kerran käytävällä…

No se muinaishistoriasta ja siirytäänpäs vain paria päivää taaksepäin. Tänne tultaessa Finnlines-elämys oli juuri niin puuduttavaa kuin saattoi kuvitellakin. Ajomatka Saksan puolella meni karstoja poltellessa ja pakko todeta, ettei Volvon kyydissä ole liiemmälti eroa riippumatta onko taulussa markka vai kaksi. Puolan läpi puskeminen taas oli tuskaista. ”Valtatie” kun kulki kylien läpi ja oli välillä koristeltu kauniin liikennevaloin. Perehtymällä Torunin erikoisuuksiin etukäteen tiesin mm että kaupungin linna on rakennettu 1230 ja että kaupunki on erikoistunut pipariin. Lähestyttäessä kaupunkia vaan ihmetytti se, että jälkimmäinen näytti keskittyvän metsään jo parikymmentä kilometria ennen kohdetta. Kauniin ilmaston ansiosta näemmä rakkauden ammattilaiset kun olivat siirtäneet tuotannon luontoon. Reviirit oli jaettu sopuisasti, kilometria lähempänä ei lajitoverit olleet toisiaan. Joku oli lähes luonnonmukaisessa asussaan, joku taas enemmän pukeutuneena luotti ”roudan ajavan porsaan kotiin”. Mutta on hienoa että markkinatalous kukoistaa, tehkää työtä jolla on merkitys!

No eilen sunnuntaina THE REVENGE OF THE VERY PISSED LADIES -kuvasarjani oli jyrytettävänä ja tapahtui mm seuraavaa:

No mähän olin hyvissä ajoin ilmoittanut, että multa tulee jyrytykseen kuvien lisäksi video, jossa on myös ääniraita. Ihan vaan varmistelin, vaikka säännöissä lukeekin, että videoita ja kaikkee muuta ylimääräistä saa näyttää, joten maalaisjärjellä ajateltuna vehkeet on paikalla automaattisesti. Sanoin myös, että jos ei Puolassa ole projektoria tai monitoria, niin otan mukaan projarin, läppiksen ja kankaan. Noh, paikalla selviää, että käytössä on TV, johon saa signaalia sisään vain VGA:lla, mutta ei mitään läppäriä tai reeveereesoitinta. Mulla varasysteemin varasysteemin B-rappuna oli mukana iPad ja siihen viime vuosituhannelta oleva VGA-sovitin. Ja neljän mukana olevan median lisäksi video oli tietty myös Dropboxissa, joten pystyin ratkaisemaan järjestäjän puolesta sen, että jyry näkisi videoni. Heti kun 2 kesäpoikaa oli koittanut saada telkkua 45 minuuttia toimimaan ja todenneet sen mahdottomaksi, irrotin ja kytkin kaikki piuhat uusiksi ja yllättäen ruutu toimikin. Onneksi mukanani oli myös uskollinen Marshall-kaappini, joten ääntäkin showhun saatiin…

Niin ja muistinkos mä kertoo tulosta?!? Ne jotkut kollegathan arvailivat tulokseksi sarjalleni 7-0. Ne oli kyllä tosi lähellä totuutta, äänestys päättyi nimittäin 6-1. Tosin suunta oli toisin päin, eli noilla numeroilla sain arvonimen. Joten Suomessa on nyt kaksi Master QEP -arvonimeä. Kiitos kaikille minua tukeneille, minua rehellisesti kasvoille sparranneille, upeille malleilleni, parhaille yhteistyökumppaneille ikinä ja Mitjalle! Ilman teitä tämäkin saavutus olisi jäänyt aikomukseksi. Ja yllättävänä kunniana vielä mainittakoon, että arvonimen saatuani minut napattiin heti jyryyn ja pääsin tuomarin ominaisuudessa elämään loppujen hakijoiden sarjat läpi. Tämä matka on siis ollut sekä erikoinen että erityinen…

AperDude

PS. Tällänen meiniki oli jyrytyksen jälkeen….

Tässä meikkis jyryn kanssa.... (Kuva: O. W. Kinnunen with iPhone5)

Tässä meikkis jyryn kanssa…. (Kuva: O. W. Kinnunen with iPhone5)

Videoo pukkaa…

MQEP-arvonimihaussa on myös ulkokuvalliset asiat tärkeitä. Eli esim tarinalla, esillepanolla sekä muilla tämän kaltaisilla asioilla on vaikutusta lopputulokseen. Sunnuntain jyrytyksen lähestyessä kerron teille kuinka olen ratkaissut sarjani esittelyn.

Suunnittelin pitkään tekeväni myös kuvien ulkoasusta jotain erikoisempaa ja sarjan henkeen sopivan agressiivista. Loppujen lopuksi käännyin sellaiseen ratkaisuun, että pidän kuvat kuvina, mutta teen esittelyvideon, joka sisältää tarinan, teemabiisin ja pari videonpätkää. Minulla ei ole tietoa, onko näin tehty koskaan, mutta olen käsityksessä, että tämä olisi ensimmäinen esittelykerta tämän kaltaisella kombinaatiolla.

On mielenkiintoista tehdä rajanveto siihen, miten pyrkii lisäämään kuvien vetovoimaa. Tosi asiassa pohjimmiltaan olen sitä mieltä, että pelkkien kuvien pitäisi riittää tai olla riittämättä arvonimen saamiseen. Toki olen myös sitä mieltä, että ammattilaisuuteen vaaditaan myös kyky esitellä tekemisensä ammattimaisesti, joten tämä ”terällä tasapainoilu” kuuluu hyvinkin kokonaisuuteen. Kun suoritin aikoinaan Mestari-arvonimen Suomessa, siihen kuului sarjan henkilökohtainen esittely ja omien työskentelyperiaatteiden selvittäminen. Sitä pidin kovin tarkoituksen mukaisena, siinä seistiin omilla kasvoilla, ajatuksilla ja sanoilla kuvien edessä.

Esittelyvideoni youtubessa pääset katsomaan klikkaamalla TÄSTÄ. (Tässä videossa on lopputekstit, mitä anonyymiteetin vuoksi ei varsinaisessa arvonimivideossa ole.)

Ainoa harmittava asia tässä videossa on se, että tasapainoilin sen kanssa, ettei minua tunnista videosta ja silti olisin halunnut upean meikkini näkyvän. Ensimmäinen onnistui ja jälkimmäinen ei. Siispä on pakko heittää tähän kuva naamastani videota kuvattaessa.

FullSizeRender

MEIKKI: Making Hell

Torstaina kävin hakemassa Helsingistä lopulliset vedokset ja auton pakkailu on muutenkin jo käynnissä. Sääntöjen tiukka painoraja kun ei mahdollista luvallista kuvien lähettämistä silloin kun kuvia on 20 kpl, kun ne ovat isohkoja ja kun ne ovat tehtynä asialliselle materiaalille. Niinpä luvassa on roadtrip Suomen ainoan MQEP-tittelin haltijan kanssa, nimittäin Onni Wiljami Kinnunen lähtee samaan tilaisuuteen tuomaroimaan samalla kyydillä.

Olenko sitä mieltä, että kaikki on tehty??? En. Nimittäin hakiessani lopulliset kuvat totesin, että kolmeen kuvaan olisin halunnut tehdä muutoksia. Olenko sitä mieltä, että kaikki järjellinen on nyt tehty??? Kyllä. Kaikki se, mitä on ollut mahdollista tehdä, on tehty. Noista pienistä muutoksista mitä olisin halunnut vielä tehdä ei jää mikään kiinni. Kuten olen jo aiemmin todennut, lähden hakemaan Puolasta arvonimeä ja jyryn duuni on sitten päättää, saanko sen vai en. Ensi maanantaina sitten tuo tieto on olemassa, eli palataan siis silloin…

AperDude

 

 

MITÄ MÄÄ SANOIN?!?!?!?!?!?

Lähestymme vääjäämättömästi päivää, jolloin joillakin muilla tai minulla on oikeus käyttää sanontaa ”MITÄ MÄÄ SANOIN?!?!?!?!” Nimittäin nyt on lopulliset vedokseni printattavana MQEP-arvonimihakuun, eli kaikki tehtävissä oleva on suunnilleen jo tehty… Päätöksestä olla mukana moisessa haasteessahan koko tämä blogini alkoikin pari vuotta takaperin. Kesäkuun 12 päivänä Torunissa, Puolassa raati jakaa sitten peukaloita ylös tai alas…

POISTU AHDISTAVASTA ILMAPIIRISTÄ

Tätä ei välttämättä usko edes läheiset ystävänikään, mutta olen kovin herkkä ympäristön tunnelman vaikutteille. En voi siis valita piittaanko paikan ilmapiiristä jossa olen, joten minun kannattaa valita missä olen. Olin mukana eräässä kollegiaalisessa ryhmässä ja törmäsin tietoon, että tietyt henkilöt olivat tuominneet jo etukäteen ja toistuvasti hakusarjani häviävän haun tuomariäänin 0-7 ja niinpä minun jäävän ilman arvonimeä. Syitä sarjani huonouteen oli myös käsitelty seikkaperäisesti läpi. Minulle asti näitä ”tärkeitä tietoja” ei kuitenkaan toimitettu, joten kyseessä oli kovin perisuomalaista ”selän takana” puhumista. En mene syvemmälle asiaan nyt, enkä mennyt silloinkaan, koska en halua olla myrkyllisessä ilmapiirissä sekuntiakaan enempää kuin on pakko. Siispä sanouduinkin tuolloin alkuvuonna irti välittömästi ryhmän toiminnasta. Vaikka vasta kesäkuun arvonimihaun jälkeen on jonkun mahdollista nauraa partoihinsa, kieltämättä mieltäni lämmitti kovasti se, että parjatun huonoilla kuvillani olin Euroopanmestaruuskisoissa finalisti.

Olen vakaasti sitä mieltä, että aina kannattaa valita ihmiset, joiden neuvoja kannattaa kuunnella silloin kun on rakentamassa jotain vaativaa projektia työssään, elämässään tai missä tahansa. Sarjani rakennusvaiheessa niiden muutamien ihmisten kommentit joiden kanssa keskustelin hajosivat eri suuntiin, eri kuvia arvostettiin ja arvosteltiin. Kaksi erityisesti arvostamaani osaajaa Matti J. Kaleva ja Onni Wiljami Kinnunen nähtyäni kuvani kertoivat käsityksenään, etten tule arvonimeä saamaan. Kasvotusten. Perustellen. Sitä arvostan! Onnihan on ainoa suomalainen kyseisen arvonimen haltija, joten luonnollisesti tässä tapauksessa valitsinkin perustellusti huomioida hänen kommenttinsa. Pohjalaisjunttina todellakin nautin rehellisyydestä ja todellakin arvostan suorapuheisuutta. Evakossa hämäläisten keskuudessa asuen, olen huomannut että tämä puoleni koetaankin monesti ennemmin röyhkeytenä kuin kunnioituksena. Noh, olen kyllä törmännyt useinkin siihen, että jo se, että omaa mielipiteen ja esittää sen ääneen koetaan hyökkäävänä ihan heimosta riippumatta.

Minulle kunnioitus ilmenee suoraan puhumalla. Puhukaa niille, joille teillä on asiaa.

TAVOITTEEN ASETTELUA

Ei ole oikeaa tapaa asettaa tavoitteita. Joillekin tavoitteiden on oltava lähellä, helposti ja usein saavutettavissa. Ja jollakin on tavoitteet oltava pilvissä, kaukaisena majakan hehkuna horisontissa. Joka tapauksessa aina matka on varsinainen palkinto, sen aikanahan kaikki oppi jo saavutetaan. Itse olen aina kuulunut tähän jälkimmäiseen ryhmään. Aikoinaan ensimmäisellä valokuvauksen opintojaksollani saavutin kusipään maineen ilmoittamalla minusta tulevan Vuoden Muotokuvaajan. Myöhemmin maineeseeni tehtiin lisäys: ”kusipää, joka pitää sanansa”. Jos tavoitteiden asettaminen korkealle, niiden sanominen ääneen ja ponnistelu niitä kohti tekee minusta kusipään, niin olen ylpeä kusipää.

Minulle tavoitteiden pitää olla jossain kaukana, lähes saavuttamattomissa. Tämän kaltainen tavoitteiden asettelu (sekä deadlinet) saavat minut nousemaan sohvalta. En halua koskaan olla mäkihyppääjä, joka tekee ”oman suorituksensa ja katsoo mihin se riittää”. Menen hakemaan Puolasta MQEP-arvonimen ja jyryn tehtävä on päättää saanko sen vai en, en mene pyytämään anteeksi olemassaoloani tai selittelemään sarjan heikkouksia. Menen vain voittamaan ottelun ja pillin vihellyksen jälkeen tiedän voitinko vai hävisinkö. Jos tietää etukäteen häviävänsä, niin silloin häviää. Aina ja varmasti. Kävin aikoinaan NLP-opiston peruskurssin ja huomasin käyttäneeni jo aiemminkin mielikuvaharjoituksia menestymisestä, en tokikaan samalla tavalla hienosti jäsenneltynä. Minulla on ennemmin kiitospuhe kirjoitettu valmiiksi, kuin ruoska kädessä odotan tuomiota päästäkseni rankaisemaan itseäni huonoudestani.

Älä anna muiden painaa sinua tai tekemiäsi alas. Luota itseesi ja kuuntele itseäsi. Kukaan muu ei ole yhtä kiinnostunut sinusta kuin sinä, eikä kukaan muu tunne sinua ja taitojasi yhtä hyvin kuin sinä. Pelaa aina voitosta vihellykseen asti, vaikka tilanne olisi ulkoa katsellen epätoivoinen. Ole niin usein kuin mahdollista sellaisissa paikoissa, missä voit imeä itseesi positiivisuutta, karkaa kaikesta negatiivisestä niin kaus kuin pystyt.

AperDude

P.S. Erityisherkkyys on mielenkiitoinen aihe. Alan perusteos on Elaine N. Aronin kirjoittama ”erityisherkkä ihminen”. Vaikket itse uskoisi edes kuuluvasi kyseiseen ryhmään, suosittelen tätä kirjaa luettavaksi, jos yhtään ihmisyys kiinnostaa.

”CALL ME MASTER”!!!

Nyt yksi suomalainen voi otsikon lauseen sanoa ja sen sanookin, nimittäin FEP juhlisti juhannusta pitämällä konferenssiä Derbyssä (UK) ja jyryttämällä uusia QEP ja MQEP -sarjoja. Nyt vihdoinkin saatiin Suomeen ensimmäinen MASTER QEP -arvonimi ja kukaan alaa tuntevaa ei varmaan ihmettele, että moisen kunnian ansaitsi Onni Wiljami Kinnunen Oulusta.

Onni teki melkein kymmenen vuoden uran ensin muotokuvaamossa, mutta palo tehdä täysipäiväisesti mainoskuvauksia saivat vuosien jälkeen miehen perustamaan oman yrityksen. Mies onkin nyt muokannut itselleen Oulun keskustan ulkopuolelle unelmien mainosstudion, johon mahtuu vaikka auto kuvattavaksi. Pääosa asiakkaista on pääkaupunkiseudulta ja mainostoimistojen AD:t ovat tulleet tutuiksi huolimatta muutaman sadan kilometrin välimatkasta.

Onni kuuluu on/off-henkilöihin, koska hän on aina kouluista poistunut joko erotettuna tai kiitettävien paperien kanssa. Kompromissit ovatkin vitsi silloin, kun tavoitteet on pilvissä. Suomalaiset kuvaajat ovat menestyneet loistavasti FEP:n Europen Photographer- sekä World Cup -kisoissa ja Onni on ollut tämän joukon keuloilla. Osaaminen on tunnustettu siis maailmanlaajuisillakin hiekkalaatikoilla.

Käykää penkomassa nuo laittamani linkit, Onnin kuvia kelpaa penkoa. Valolla muotoilu on tarkoituksen mukaista, kuvissa mennään taitavasta käsittelystä huolimatta tarina edellä ja kaikki on kuorrutettu sopivasta ripauksella mustaa huumoria. Onneksi olkoon Onni!!! Mielenkiinnolla odottelen MQEP-arvonimen rantautumista Suomeen jatkossakin!

AperDude

NE HULLUT ANTOIVAT MINULLE MIKROFONIN

Viime keskiviikkona Nikon järjesti Helsingissä Korjaamolla koulutustilaisuuden yhteistyössä Elinchromen/Color-Kolmion sekä Epsonin kanssa. 57 nopeiten ilmoittautunutta valokuvaajaa kansoitti lehterit ja ymmärrän kyllä heitä, mallina on nimittäin Nea Petäsnoro. Kaiken yllä leijui sitten omituinen ääni, nimittäin meikäläisen oli pyydetty paikalle kertomaan, kuinka yksinkertaista valokuvaus oikein onkaan.  

Itse olen Euroopan turhautunein esitelmien kuuntelija, mikäli esiintyjä on kuiva. Sellaista esitystä en omaan polveeni ampumatta kertakaikkiaan jaksa seurata. Itse pyrinkin tilanteessa läsnäolemisen lisäksi hoitamaan shown rennosti, pyrin rytmittämään puhettani ja ripottelemaan joukkoon sen verran huumoria, tilannekommentointia sekä yllättäviäkin tokaisuja, että yleisö kokisi pakollisena aktiivisen kuuntelun. Mielestäni koskaan ei esiintyjä saa aliarvioida yleisöään luulemalla, että pelkkä asiasisältö riittää. Sori, mutta kun todellakaan se ei riitä!!! Esiintyjän duuni on esiintyä, kyseessä on toimi, joka on englannin kielellä ”entertainer” ja käytännössä se tarkoittaa lottotarkastajan vastakohtaa. Lottotarkastajan kuuluu pitää rautakankeaan siellä minne aurinko ei paista, esiintyjän ei kuulu edes muistaa minne moisen kapistuksen hän vuosia takaperin hukkasi.

En väitä, että lähestymiskulmani on paras tai ainoa oikea, en väitä, että itse pystyisin aina toteuttamaan periaatettani, enkä väitä, että muutaman tunnin esitelmöinnillä voisi opettaa kenelläkään mitään tai ainakaan paljoa. Mutta tiedän, että jonkun kollegan tapa katsoa maailmaa kameransa läpi, pieni erillainen kikka, tai vaikkapa tapa sanoa joku lause omalla tavallaan voi herättää toisen kiinnostuksen. Parasta mitä esitelmällä voi saada aikaan on se, että joku/jotkut yleisöstä nappaavat heitetyn ajatuspallon ja tsekkaavat jutun kotona. Se taas voi saada aikaan oppimista ja uusia maailmoja. Innostus, kiinnnostus, uteliaisuus ja intohimo ovat kuoleman odottamisen vastakohtia.

Tällä kertaa, kuten käytännössä aina, haluan pitää sanomiseni yksikertaisina, kuten kuvanikin. Tiedän, että kaikki eivät jaa käsitystäni kuvieni yksinkertaisuudesta, mutta itse olen kovinkin varma junttimaisesta tavastani rakentaa kuva. Minulle kuva on ensin musta ruutu, johon ensi tukitaan ihmisen naama. Jos ihmisestä kuuluu näyttää enemmän kroppaa, pakitan taaksepäin. Mitään väriä, muotoa, struktuuria, tai yhtään mitään muutakaan ruutuun ei kannata tuoda, ellei se tuo kuvaan lisäarvoa. Simppeliä kuin tipparellun käynnistyskahva. (Pahoittelen 80-luvulla tai sen jälkeen syntyneille fossiilista kielikuvaani). Jokainen valaisunikin on versio 14.2.1994 Matti J. Kalevan opettamasta perusvalaisusta. Pohjalaisen miesjuntin mielenlaatu paiskaa valokuvaajan ammatin kanssa käpälää paremmin kuin hyvin.

 

 

Suomessa valokuvausala on melkoisen pieni ja tuntemalla kourallisen porukkaa, tunnet jo useimmat solmuihmiset. Sainkin taas nauttia upeista puitteista ja hienoista yhteistyökumppaneista. Oma osuuteni oli jaettu kahtia puheeseen esimerkkikuvineen, sekä valaisudeomoon, jonka jälkeen osallistujat saivat myös kuvat paikalla olleilla Nikonin ja Elinchromen laitteilla Neaa. Hienosti porukka lähtikin mukaan, joten tämän vuodatuksen jälkeen haluankin tässä vielä kiittää kaikkia paikalla olleita, Nikonia, Color-Kolmiota, Epsonia ja erityisesti Neaa! Maltan tuskin odottaa maaliskuuta, koska silloin julkaisen mm kuvan, jossa Nea ottaa luonnonvoimat haltuunsa…

AperDude

 

”TAI VASTAAVA”

Nyt on melko kiivas pätkä keväästä vedetty läpi. FEPin konferenssi Italiassa ja Kuva&Kamera -messut Messukeskuksessa kruunasivat viimeisten 10 päivän vauhdikkaan rallin. Mitään ei tietenkään opittu, mutta muutama asia jäi toki mieleen…

”TAI VASTAAVA”

Slim fit -on meidän ponäköiden nöyryyttämiseksi keksitty termi ja vaatteiden muotoilu. Samaan tapaan kusetusta on autovuokraamoiden ”tai vastaava” käsite. Triesteen pääsee järkevästi vain yhdella tai kahdella välilennolla, joten taloudellis-aikataulullis-mielekkäisyydellisin perustein lenneltiin suoraan Milanoon hakemaan vuora-autoa, jolla huitaistaisiin loppumatka autostradaa näppärästi. Mitään isoa autoa ei tietenkään kahdelle hengelle tarvi laittaa, joten perushelppo ja tukeva saksalainen VW Golf oli varma valinta. No vuokraamon faabian myytyään vakuutuksen löi sitten Fiatin avaimet käteen. Ehkäpä Itaaliassa itaalialaisten mielestä Fiat on ”tai vastaava” Golffin kanssa. Sitten kun itaalialaiset tulee Suomeen pitämään mallikurssia ja tilaa meikäläiseltä 18-vuotiaan fitnesmallin, joka on ammatiltaan kilpatanssija ja harrastaa sirkusakrobatiaa, rahtaan niille siwan kassalta työttömäksi jääneen Tyynen, jonka tanssikokemus on jäänyt sunnuntai-iltojen tanssitekotähtienkanssataiitke -ohjeman varaan ja joka käyttää normikokoisia salileggareita toisen pohkeensa ympärillä säärystimenä. Siinä teille ”tai vastaavaa”…

No joka tapauksessa ilmoitetussa ruudussa odotti tuliterä Fiat 500L. Autohan näyttää räjähtämispisteeseen pumpatulta reino-tohvelilta, mutta siitä huolimatta päätin antaa autolle mahdollisuuden. Luetteloin teillä tässä havaitsemiani ominaisuuksia tuosta uudesta 500L -auton kaltaisesta laitteesta:

  • Penkki on tueton ja kova. Pakaroita ei tunne omikseen 15 kilometriä ajettuaan, eikä ollenkaan 30 km matkan jälkeen.
  • Jousitus ja alusta on täysin tunnoton. Auto heiluu kuin teinipoika limudiskossa ensikänneissään. Päivän ajomatkan jälkeen auto ei ehtinyt yöllä heilua valmiiksi, vaan seuraavana aamuna jatkettiin matkaa edellisen päivän heilunnoista.
  • Kojelauta oli kiiltävää materiaalia ja muodoltaan pyöreä, joten se kiilsi kuskin silmiin koko ajan päivän valossa. Lisäksi poppikoneen näyttö oli sellaisessa kulmassa, että noin 90 % aurinkoisesta ajasta sekin kiilsi kuskin silmiin. Poppikone oli lisäksi huono.
  • Kuskin paikalta oli mahdotonta havoita reinon mitään kulmaa ja ajoergonomia oli rakennettu siten, että vain apinan käsivarsilla olisi ylettynyt vaihdekeppiin.
  • Auto oli aika tilava, mutten tajua mitä tilalla tekee pään yläpuolella. Muuten auto oli pieni.
  • Autoon oli laitettu 2 A-pilaria, ettei etukulmista havainnut tulevia autoa ja auton ohjaus oli sen verran tunnoton, että kaikki ilmansuunnat ratissa koilisen ja luoteen välillä saattoivat viedä autoa suoraan eteenpäin.

No tässä vain päällimäiset huomiot, siirrytään eteenpäin, että kirjoitukseen tulee muutakin asiaa kuin katkeraa autofaktaa.

FEPin konferenssi Triestessä

Osallistuin ensimmäistä kertaa FEPin konferenssiin ja kokemus oli monella tavalla mielekäs. Muutama inspiroiva luennoitsija oli koko jutun suola, mutta hienoa oli huomata myös se, että suomalaiskuvaajien taito kuvata ja esiintyä, sekä kyky järjestää messuja/koulutustilaisuuksia kestää kyllä vertailun.

Ehdoton tähti oli Portugalilainen Andre Boto. Kaverilla on uskomaton hahmotuskyky, mitä kaikkea kuvankäsittelyssä kannattaa tehdä ja miten se kannattaa tehdä. Erityisesti pidin Andren SURREALISM-sarjasta. Nämä kuvat on hyvä esimerkki siitä, että kun tyylitaju paiskaa kättä taitojen kanssa, voi jopa fantasiakuvat olla uskottavia. Hahmottamiskyvystä voin esimerkkinä linkittää vaikkapa tämän videon, josta käy ilmi mm kuinka Andre luotuaan kuvaan välonlähteen luo myös ko valosta syntyvät varjot sekä luo märkään katuun asianmukaiset heijastukset. Teknisesti kun käsittely ei tässäkään ole ylivertaisen vaikeaa, mutta tieto mitä kannattaa tehdä sitä saattaa olla.

Paikalla oli kolme suomalaista mieskuvaaja ja tämän jälkeen koko Eurooppa luulee, että suomalaiset mieskuvaajat ovat pitkätukkaisia mustiin pukeutuvia aavistuksen peikon oloisia olentoja, sattui sen verran hauskahkosti osumaan ulkoinen habitus yhteen. Onni Kinnunen ja Vesa Tyni menestyivät erityisen hyvin FEPin kisassa ja Vesan kanssa haettiin QEP-plakaatit. Eiköhän Suomi jäänyt mieleen tällä kertaa muustakin kuin kovaäänisestä huutelusta illan pimetessä.

Ja vaikka näinkin Venetsian ensimmäistä kertaa, niin Triesteen jäi ikävä. Sinne haluan vielä uudestaan...

Ja vaikka näinkin Venetsian ensimmäistä kertaa, niin Triesteen jäi ikävä. Sinne haluan vielä uudestaan…

Haluan lämpimästi suositella aktiisuutta kaikille kuvaajille. Mökkihöperyyden voittamiseen ja silmien avautumiseen on kollegoiden töihin tutustuminen parasta lääkettä.

KUVA&KAMERA -messut

En lakkaa ihmettelemästä sitä, kuinka uskomattomia tuotteita hinta-laatusuhteeltaan Elinchrom on viime vuosina tuonut markkinoille. Kun itse olin teini niin kameralaukullinen putkia ja runkoja tuli kyllä ostettua, mutta salamat jäivät kauppaan hintansa takia. Nykyään löytyy monenlaista eri sarjaa eri tarpeisiin ja edullisimmat laitteet ovat suorastaan halpoja…

Vetäisin itse kahdeksan valaisudemoa ja koska edellisessä postauksessani näytin jo kuvia, en sen kummemmin tässä enää palaa asiaan. Haluan kuitenkin todeta, että valokuvaaminen ei ole soololaji ja minulla oli ilo ja kunnia saada olla osa hienoa tiimiä, kiitos Iris Katariina, kiitos Henri Juvonen, kiitos Oskari Sarjakoski ja Kiitos Kai Toivakka/Color-Kolmio!

Onnistuneen esityksen resepti on hyvännäköinen malli, välähtelevät salamat ja muka-järkevä kertoja. (Kuva: Henri Juvonen with iPhone)

Onnistuneen esityksen resepti on hyvännäköinen malli, välähtelevät salamat ja muka-järkevä kertoja. (Kuva: Henri Juvonen with iPhone)

Näiden huomioiden kanssa siis uuteen viikkoon…

AperDude

SUPERMIEHESTÄ KUOLEVAISEKSI

Mitä tapahtuu kun kaikkeen pystyvä ja kaiken jaksava yrittäjä joutuu toteamaan mielen ja kehon rajat? Valokuvaaja Petri Olli on tarkistanut tilanteen, eikä kehoita muita ylittämään jaksamistaan.

Petri Olli on toimitusjohtaja, yrittäjä ja valokuvaaja Seinäjoella Studio Streetissä. Puusepäntyöt valokuvaamiseen vaihtanut pitkän linjan yrittäjä törmäsi yllättäen pahimpaan haasteeseensa toistaiseksi kun oma kroppa irtisanoi itsensä.

Tämä on on pohjalaisen miehen selviytymistarina…

Milloin ja mistä huomasit, että jotain jaksamisessasi on oikeasti vialla?

2012 keväällä huomasin olotiloissani muutoksia ja rupesin niitä tarkemmin seuraamaan. Väsymys ei ollut enää vain väsymystä, vaan uupumusta. Silmät meinasivat mennä työpäivän aikana useasti kiinni, veto oli pois ja motivaatio oli usein kadoksissa.

Myös muistin kanssa rupesi tulemaan ongelmia. Saattoi olla tilanteita, etten saanut parhaan ystäväni sukunimeä mieleeni, post it -lappuja ei ollut vain toimistossa ja autossa kertomassa mitä piti tehdä, vaan kotonakin kaikkialla, jopa yöpäydällä ja kylpyhuoneen peilissä. Näistä epätoivoisista muistin virkistämislapuista huolimatta unohtelin asioita ja oli vaikea myös keskittyä vaativiin tehtäviin. Joinain päivinä saattoi sujua asiat normaalisti, mutta tekemisen suunta oli selkeästi menossa alaspäin. Illalla oli vaikea nukahtaa ja aamulla vaikea saada itseään käyntiin. Aamulla olin huonovointinen, minua huimasi ja jopa oksetti, sekä olin kärttyinen.

Tähän aikaan alkoivat myös rajummat paniikki- ja ahdistuskohtaukset. Paniikkikohtaukset tulivat aluksi hieman lievempinä esim. kassajonossa saattoi tuntua huimausta, raajat saattoivat puutua, sydän löi tiheämpään ja tuli pakokauhunomainen tunne päästä tilanteesta pois. Yleensä helpotti kun hetken ulkona hengitteli raikasta ilmaa. Aluksi kohtauksia tai tuntemuksia tuli harvakseltaan, välttämättä ei edes joka päivä. Kohtauksia kuitenkin pian alkoi tulla lähes päivittäin ja jonain päivinä useammankin kerran. Tämä rupesi haittaamaan jo jokapäiväistä elämää niin töissä kuin vapaa-ajallakin.

asdf

”Elämä on hauras ja vain sinä voit päättää kuinka hyvin voit ja kuinka onnellinen olet.”

Mitä teit asialle?

Kävin yleislääkärin vastaanotolla juttelemassa oireistani ja sovimme, että seuraamme mihin tilanne johtaa. Myös tällöin sain kohtauksiin ja ahdistukseen rauhoittavaa lääkettä tarvittaessa reseptillä. Muitakin tutkimuksia tehtiin pitkin syksyä ja talvea. Sydänkäyrät, verenpaine, laaja verenkuva, verensokerit, kilpirauhasen vajaa- ja liikatoiminta testattiin. Verenpaine oli hieman koholla mutta muuten kaikin puolin terveen paperit.

Vuodenvaihteessa 2013 rupesin olemaan todella väsynyt päivittäin ja masennustakin oli lievänä ilmassa. Tuntui epätodelliselta, että viikonlopun alkaessa en muistanut mitä olin viikolla tehnyt jos en kalenterista sitä tarkistanut. Kohtauksia tuli useammin ja rajumpina. Rauhoittavia popsin tuolloin jo aika paljon. Pidin maaliskuun aikana kesälomani: 3 viikkoa lomaa. Lähdimme perheen kanssa matkoille ja toivoin mielessäni tämän auttavan, haaveilin ”nollaavani koneiston” lepäämällä. Lomalla huomasin kuitenkin olevani entistä väsyneempi, pahantuulisempi ja haluttomampi kaikkeen. Tunsin, että olen väärässä paikassa ja paikkani olisi olla töissä. Niinpä salaa lomalla töitä teinkin. Lomalta palattuani olin todella lopussa. Kohtaukset rupesivat haittaamaan työntekoa lähes päivittäin. Silti mentiin eteenpäin hampaat irvessä ja rauhoittavia popsien. Enhän minä yrittäjänä voinut sairastaa tai olla väsynyt…

Viimeinen niitti viikko, jolloin minut noudettiin 4 kertaa kotoa milloin aamulla, yöllä, illalla ambulanssilla sairaalaan. Leposyke oli jokaisella kerralla makuulla ollessani 160-170 välillä. Raajat olivat puuduksissa, huimasi, saatoin oksentaa ja ulostaa kaiken sisälläni olevan, taju lähti muutamana kertana, rintaan pisti ja aina oli tunne, että nyt mennään viimeiselle ajelulle. Joka kerta lääkäri sanoi ensiavussa, että olisi syytä käydä kunnon lääkärillä ja antoi jo ensimmäisellä kerralla minulle tietyn lääkärin nimen ja numeron. En kuitenkaan numeroa käyttänyt, olinhan pitkän linjan yrittäjä, oikein yrittäjäsuvun vesa. Ei tällainen voi koskea minua… Viikon viimeisellä sairaalareissulla en saanutkaan rauhoittavaa suoneen vaan lääkäri ilmoitti, että se hoidetaan lääkärin vastaanotolla ja nyt tehdään niin kuin lääkäri määrää. Muistan vieläkin elävästi lääkärin kommentin: ” Olette te luovan alan ihmiset ja yrittäjät sellaista kansaa, että te ette ymmärrä sairastaa. Ymmärrätkö, että tämä johtaa hoitamattomana mullan alle?!! Ei ole perheen ja ystävien mukava lukea lehdestä mitä sinulle kuuluu kun et tajunnut hoitaa ajoissa terveyttäsi kuntoon!

Matka siis jatkui lääkärin vastaanotolle tärisevänä ja sekaisen oloisena. Silloin vasta rupesin tajuamaan tilanteen vakavuuden ja pystyin myöntämään tilanteen olevan kaukana normaalista kunnostani. Vastaanotolla tehtiin kokeita ja diagnoosoitiin, että kehoni kemiat on sekaisin, kortisolin ja dopamiinin eritystä ei juurikaan ole, verenpaine korkealla ja veriarvot päin prinkkalaa. Tästä alkoi pitkä sairaslomani… Kuitenkin kovin vastahakoisin fiiliksin…

Petrille myönnettiin vuonna 2012 QEP-arvonimi hienosta eläinkuvasarjasta. Tuon kunnianosoituksen on saanut Suomessa vain 13 valokuvaaja.

Petrille myönnettiin vuonna 2012 QEP-arvonimi hienosta eläinkuvasarjasta. Tuon kunnianosoituksen on saanut Suomessa vain 13 valokuvaaja. (Kuva: Petri Olli/Studio Street)

Kuinka pitkä taistelu oli ennen kuin pääsit palaamaan töihin?

Taistelua kesti vuoden kunnes pystyin palaamaan asteittain takaisin työelämään yrittäjäksi ja valokuvaajaksi. Prosessi jatkuu edelleen päivä kerrallaan opetellen uudenlaista tapaa työskennellä energiaa säästäen.

Mikä oli tuossa vaiheessa vaikeinta?

Vointini romahti sairasloman alkaessa täysin. Nukuin käytännössä kaksi kuukautta yhteen menoon. Yöllä täydet 12 tunnin unet, muutama tunti hereillä, useiden tuntien unet, jälleen hetki hereillä ja sitten taas yöunille. Lääkkeisiin totutteleminen oli rajua aikaa. 20 pilleriä päivässä tuntui paljolta ja myös on paljon. Lääkitystä vaihdettiin kolme kertaa vuoden aikana ja aina vaihdosta seurasi vieroitusoireet, joita en ollut ikinä ennemmin kokenut. Käytössä olevat lääkkeitä vähennettiin asteittain ennen uusien aloittamista ja tuolloin paniikkioireet voimistuivat. Siinä karskimpikin mies menee aika nöyräksi ja monesti toivoin noina aikoina kuolevani, pääsisin paljon helpommalla.

Väsymyksestä ja lääkkeiden laskuista ja nousuista seurasi myös keskivaikea masennus. Se oli todella hankalaa ja kuluttavaa aikaa koko perheelle. Muistan sanoneeni useasti pahimpina aikoina vaimolle, että ”katso minulle juna-aikataulut, haluan lähteä kävelemään viimeisen kerran”. Mietin itsemurhaa useaan kertaan mutta aina se jotenkin jäi. Tätäkään en saanut hoidettua… Pelkästään väsytti…

Tänä aikana raha-asiat meni pahasti sekaisin, mm. vakuutusyhtiön uskomattoman toiminnan takia. Olimme yrittäjinä ajatelleet olla jo muutamaa vuotta ennen sairastumistani viisaita ja ottaa kunnon vakuutuksen, joka korvaisi täysin jos meistä omistajista jompikumpi joutuisi keskeyttämään työt pitkäaikaisesti sairauden takia. Vuoden sairauspäivärahat ovat edelleen saamatta. Vakuutusyhtiö keskeytti myös hoitosuunnitelman mukaisen yksityisen terapian, jonka olin hyväksytysti aiemmin saanut aloittaa. Tästäkin on rahaa saamatta. Ei liene tarpeen sanoa mitä ajattelen kyseisestä vakuutusyhtiöstä.

Varmaan jokaista vituttaisi olla reilu 6 kuukautta ilman rahaa. Pieniä säästöjä käytettiin laskuihin maksamalla vain niin pieni osa kuin mahdollista. Kulut kun pyöri ennallaan, vaikka tulot katosivat. Luottotietoihin tuli teitenkin maksuhäiriömerkintä, vaikka olin saanut kaiken sovittua ettei näin kävisi. Selitin tilannetta sinne tänne, mutta ketäs tällainen kiinnostaa kun kyseessä on raha ja bisnes. Ja kun menee talousasiat perseelleen, niin sitten kaatuu kaikki muukin. Seuraavaksi tuli vaimon kanssa riitoja, niin rahasta kuin milloin mistäkin. Pienistä ja suurista asioista. Koko paska tuntui lopun alulta.

Eniten Petri kuvaa ihmisiä, mutta eläinten lisäksi kameran edessä on myös moottoripyöriä ja autoja.

Eniten Petri kuvaa ihmisiä, mutta eläinten lisäksi kameran edessä on usein myös moottoripyöriä ja autoja. (Kuva: Petri Olli/Studio Street)

Mikä on tilanteesi nyt?

Olen työelämässä lähes normaalisti, asumuserossa perheestä, raha-asioita järjestellen pala kerrallaan ja lääkkeitä syön vielä 14 pilleriä päivässä. Paniikki- tai ahdistuskohtauksia ei ole tullut nyt pitkään aikaan, väsymys on läsnä kuitenkin aika useasti. Kun stressiä ja väsymystä on kerätty 12 vuotta 24/7 töitä tehden suurin osa vuosista yrittäjänä, niin kyllä se kestää, että kroppa saadaan toimimaan niin kuin sen kuuluisi toimia.

Mikä on tärkein oppimasi asia?

Monet arvot ja suhtautuminen elämään on muuttunut. Työ ei ole kaikki kaikessa. Täytyy osata levätä välillä voidakseen olla luova, työkykyinen ja tasapainoinen, onnellinen ihminen. Tällä hetkellä olen luova ja työkykyinen. Tärkein oppimani asia on, että elämä on hauras ja vain sinä voit päättää kuinka hyvin voit ja kuinka onnellinen olet.

Mitä merkkejä kannattaisi kaikkien tarkkailla itsestään?

Omaa kehoa kannattaa kuunnella tarkasti. Lääkäriin on syytä mennä heti jos tuntuu, että et esimerkiksi saa nukuttua kunnolla tai et tahdo suoriutua työpäivästäkään kunnialla.

Mitä kannattaa tehdä jos tuntee lähestyvänsä jaksamisensa rajoja?

Kevennä työtaakkaa, lepää ja käy lääkärillä. Psykiatrian erikoislääkärit ovat juuri oikeita ihmisiä auttamaan tämän kaltaisissa asioissa. Jos olisin itse ymmärtänyt mennä yleislääkärin sijasta psykiatrian erikoislääkärin pakeille heti alussa, niin olisin saattanut säästyä vuoden kestäneeltä totaalihelvetiltä. Useat ihmiset eivät valitettavasti tällaisesta loppuunpalamisesta selviydy. Meitä selviytyjiä on prosentuaalisesti valitettavasti aika vähän…

Karvanaagalleria: musta Lex, punainen Petri ja valkoinen Laku. (Kuva: Marko Koivuporras/Studio Street)

Karvanaagalleria: musta Lex, punainen Petri ja valkoinen Laku. (Kuva: Marko Koivuporras/Studio Street)

Vaikka taisteluja on vielä jäljellä, onneksi tämä Petrin tarina on selviytymistarina. En usko että minä tai kukaan voi ymmärtää mitä kaikkea paskaa joutuu tällaisessa tilanteessa läpikäymään.

Itsekin reilun kolme vuotta vain unilääkkeillä nukkuneena sekä verenpainelääkkeitä ja betasalpaajia päivittäin popsivana olen kyllä nähnyt jaksamisen rajan välillä lähempänä ja välillä kauempana. ”Tämä on tunnollisten ihmisten sairaus” sanoi lääkärini kun ensimmäistä kertaa avauduin kahden vuosikymmenen uniongelmista. Ja siinä kai se suuri riski onkin, on helppoa vaatia itseltään liikaa varsinkin jos tekee jotain mistä pitää, on helppoa tehdä asiat silloin ”liiankin hyvin”. Omilta vanhemmiltani kun jo lapsena sain esimerkin työn kunnioittamisesta…

Kiitos Petri että jaoit tarinasi meidän kanssamme! Tähän olisi kiva laukaista joku kaiken kattava latteus viisaudeksi naamioituna, mutta en viitsi niin tehdä. Todettakoon vain, että jatka juuri tuohon suuntaan mihin nyt oletkin menossa…

AperDude