Mitähän oikein tapahtui?

Onkin jo aika pistää tänne tarinaa tapahtuneesta, edellisestä pölinästä on ikuisuus. Tauolle on toki syynsä, olin aiemmin aktiivinen JAS-Kamerakaupan blogissa ja koska tuplatarinoita ei kannattanut julkaista, jätin tämän oman blogini telakalle. Joten otetaanpa tämä foorumi taas käyttöön ainakin jossain määrin tilanteen muututtua olennaisesti.

Nimittäin työkuvioni ovat kääntyneet päälaelleen, olen yllättänyt jopa itseni. Kesällä mun ystävä Sami Minkkinen heitti mulle ajatuksen, että tulisin sen tiimiin. Sami on siis valmentaja, hypnotisti ja paljon kaikkea muutakin. Sami on kasannut ympärilleen eri alojen osaajia sellaisella kombinaatiolla, että tärkeimmissä asioissa ollaan omavaraisia. Mun osalle osuu tietty visuaaliset asiat ja ilokseni voin todeta, että olen kuvannut viime aikoina enemmän kuin pitkään aikaan.

Niinpä vaikka duuni JAS-Kamerakaupassa jäikin taakse, varmaan tulee kuitenkin tulevaisuudessakin palloteltua asioita Juhan kanssa. Oon kiitollinen kahdesta ja puolesta yhteisestä vuodesta!

Sami vetäs 18.9 Megapäivän Tampere-talolla ja lavalla pyörähti vierailemassa myös Antti Railio ja JCHalttunen.

Sami on puhunut mm irtipäästämisestä. Omalla laillaan suorastaan surkuhupaisaa tajuta itsestään tämän ikäisenä, että omat kykyni mainitussa asiassa ovat perin surkeat. Hyppääminen uuteen työhön oli nimen omaan tämän asian testaamista ja viemistä käytäntöön. Oikestaan koko työurani oon ollut suoranaisesti valokuvaamossa/fotoliikkeessä ja nyt viitekehys on kokonaan vaihtunut, vaikkakin osa itse työstä on entisen kaltaista. Uusia ovia ei ilmaannu avattavaksi jos ei halua tai uskalla päästää mistään irti. Uskomattoman yksinkertainen asia, mutta silti ainakin itselleni on sitä vaikea sisäistää järjen (ja oikeastaan tunteenkin) tasolle. Lisäks tässä työssä leijuu henkinen bonus poimittavaksi, kyse kun on hyvinvointibisnestä. Reilu ja selkee mittari asialle on esim se, että onko fiilis valmennuksen jälkeen parempi kuin ennen. En väitä oppineeni mitään, mutta vähimmilläänkin oon hahmottanut asioita, joissa haluan kehittyä. Ja oon jonkun askeleen ottanut kohti toivomiani tuloksia. Ja hauskaa on se, että valmennus leijuu korviin monesti samalla kameran läpi katsellessa. Loistava yhdistelmä itselle rakkaita asioita!

Jääköön tää kirjoitus vain lähinnä tällaiseen lyhyehköön toteamukseen näistä uusista tuulista. Se on pakko mainita, että viikonloppuna Tampereella oli Federation Of European Photographers:in arvonimijyrytys ja Suomeen saatiin peräti 13 uutta arvonimeä. Siitä tarkemmin vielä ens kerralla, mutta TÄSTÄ voit käydä vilkaisemassa että kuka-ja-mitä.

AperDude

Kuinka elämä muuttuu yhdessä päivässä…

Joillakin rankoilla tarinoilla on onnellinen loppu. Onneksi tämä kertomus on juuri tällainen, tämä on selviytymiskertomus. Mitja Kortepuro on ennenkin tehnyt kuvia/projekteja, joissa sisältö on hyvin henkilökohtaista ja koskettavaa. Mukana Mitjan lisäksi kuvaa oli synnyttämässä meikkitaitelija ElinaK ja itse olin assaroimassa Jinbein salamoiden kanssa. Joten tässä siis tositarina kuvien kera…

Joskus kaikki muuttuu silmänräpäyksessä. Joskus maailman kumoaa lääkärin sanoma lause. Sen jälkeen voi kaikki olla toisin, sen jälkeen voi tulevaisuuteen katsominen vaikeutua tai jopa päättyä. Anne-Marie Kainulaisella on kokemusta aiheesta, tässä hänen tarinansa itse kerrottuna:

Elämä voi heittää eteensä ilman varoituksia isojakin muutoksia ja vaikeita asioita käsiteltäväksi. Itse kohtasin oman elämäni suunnan muuttavan päivän syksyllä 2018. Vaikka olen viimeisen vuoden aikana kokenut raskaita asioita, olen myös oppinut uutta itsestäni ja elämästäni.

Aktiivisena liikkujana, liikunnanohjaajana sekä kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin puolestapuhujana lähdin kesällä 2018 innolla mukaan tarjottuun mahdollisuuteen osallistua Firstbeat hyvinvointianalyysiin. Toivoin saavani arvokasta tietoa omasta palautumisestani ja stressitasoistani. Mutta, tuon analyysin tulos olikin käynti työterveyslääkärillä sekä kardiologilla ja diagnoosina sydänsairaus. Muistan yhä edelleen kuinka tuntui, kuin olisin ollut kärpäsenä katossa seuraamassa tilannetta jossa kardiologi kertoo minulle sydänsairaudestani. En oikein sisäistänyt kuulemaani enkä edes kokenut shokkia.

Vasta muutama viikko diagnoosin jälkeen ymmärsin mitä olin kuullut. Mietin miten voi olla mahdollista, että minä nuori, hyvässä fyysisessä kunnossa oleva, itsestäni huolehtiva ja terve ihminen olenkin muka sairas? Enhän minä ole vanha, vain vanhat ihmiset potevat sydänsairauksia. Miksi minä? Vai onko kyseessä todella törkeä pila? Omat rakkaat harrastukset (juoksu, tankotanssi ja cross training) olivatkin yhtäkkiä kiellettyjä, liikunnanohjaajan työ vaakalaudalla ja mikä pahinta myös omat lapsetkin voisivat olla saman sairauden kantajia. Koin totaalisen romahduksen, aivan kuin pohja elämältä olisi viety. Kapinoin vastaan, otin riskejä tekemällä asioita jotka olivat kiellettyjä. Seuraavana päivänä pelkäsinkin, että kuolenko kun eilen juoksin hetken. Syksy meni kuin sumussa.

Vuoden lähestyessä loppua tuli eteen suuren päätöksen tekeminen. Jatkanko tällaista uutta rajattua elämää vai menenkö sydänleikkaukseen joka ei ole riskitön. Lopulta kuitenkin päätös oli helppo: leikataan! Reilu kuukausi aikaa järjestellä asiat niin että voin hyvillä mielin toipua leikkauksen jälkeiset kolme kuukautta.

Tammikuussa 2019 olin leikkauksessa, alkoi toipuminen sekä sen jälkeinen kuntoutus. Toipuminen oli hurjaa henkistä vuoristorataa. Jonain päivänä tulevaisuus tuntui valoisalta ja seuraavana päivänä pelkäsinkin etten enää koskaan pääse juoksemaan tai tanssimaan. Lopulta opin katsomaan taaksepäin, mikä oli tilanne kaksi viikkoa sitten ja vertaamaan sitä sen hetkiseen tilanteeseen. Huomasinkin toipumisen edistyksen! Merkitsin kalenteriin sellaiset päivät, jolloin saisin viimeinkin tehdä jotain uutta. Sen avulla jaksoin.

Mitä sitten opin? Hetkeen pysähtymisen taidon, nauttimaan tekemättömyydestä. Todellakin opin, osin väkisin, sillä tässä hektisessä maailmassa se ei ole aina helppoa. Opin myös nauttimaan elämän pienistä ilon hetkistä perheen kanssa, töissä tai harrastuksissa. Ja noita ilon hetkiä onkin riittänyt, erityisesti tankotanssin saralla. Riemun kiljahduksia kun onnistun tekemään liikkeen johon en alkuvuonna kuvitellut enää koskaan pystyväni.

Nyt lähes vuosi diagnoosista temppuilen tangolla ja kamera käy. ”Uskomatonta, olenko tuo minä?” kysyn monta kertaa kun näen kuvia. Kyllä! Viimeinkin olen pystynyt hyväksymään sairastumiseni ja sydänleikkauksen.

Hetkellisyys luo aina kuvaan upean jännitteen. Anskun ja Mitjan ajoitus tuntui menevän koko ajan nappiin.

Tämän kuvan synnyttäminen oli hieno kokemus! Anskun voimakas tarina ja valtava taito tangon kanssa oli pysäyttävää. Mitja pystyy luomaan kuviinsa hienosti tunnetta ja hetkellisyyttä. ElinaK on todella ammattilainen meikkien kanssa. Tarina ja sen toteutus paiskasivat hyvin kättä!

Ihanaa, että maailmasta löytyy tarinoille onnellisia loppuja!

AperDude

PS. Tämä tarina on julkaistu myös JAS Kamerakaupan blogissa.

JA ELÄINSADUN OPETUS OLI?!?

MQEP-arvonimiprojekti kaipaa tässä vaiheessa pientä yhteenvetoa, ettei kaikki toissaviikonlopun opit pääse unohtumaan. Monet kaksi vuotta vanhat ajatukset saivat vahvistuksen ja joitakin uusia löytöjä oli katettuna Puolalaisiin pöytiin. Tässäpä vielä kerran siis asiaa VPL:stä… 

Ensinnäkin pakko todeta sarjaa rakennettaessa, että kuvien suunnan, muodon, tyylilajin ja sisällön päättäminen mahdollisimman aikaisessa vaiheessa mahdollisimman yhtenäiseksi on tärkeää. Alunperin ajattelin tehdä kahta eri leveyttä olevia vaakakuvia, mutta onneksi muutin tuon suunnitelman ja tein kaikki kuvat saman kokoisina. Ensi vilkaisulla todettava ulkoasun yhtenäisyys oli kyllä todella tärkeää. Seitsemän hakijaa tavoitteli MQEP-arvonimeä ja minun silmilläni kaksi sarjaa oli omaani vielä yhtenäisempää, mutta sitten neljä sarjaa eivät olleet kovinkaan tasaisia siinä lajissa. Näistä neljästä kaksi jäikin viivan alle.

Ohessa jyry ihmettelemässä VPL videota. (Kuva: Tiina Haring)

Ohessa jyry ihmettelemässä VPL videota. (Kuva: Tiina Haring)

Tyylin/sisällön valinta ei ole täysin kuoleman vakavaa tai kriittistä. Tärkeää on lähinnä se, että valitsemasi tyyli sopii sisältöön ja ETTÄ VIET TYYLIN KÄYTÄNNÖN TOTEUTTAMISEN TARPEEKSI PITKÄLLE. Tässä sarjassa olevat ja Euroonpanmestaruuskilpailuissakin menestyneet kuvani esimerkiksi äänestettiin muutaman kollegani toimesta pois Suomen World Cup -joukkueesta, koska kuvani olivat mm ”liian lapsellisia”. Valitsin tyylilajiksi ”sankaritarut”, joten lienee kai selvää että toteutin tässä elämän mottoani ”tosissaan muttei vakavissaan” ja olin tietoisesti korni, ainakin jos verrataan ryppy otsalla tehtyihin valokuviin. Olen käyttänyt samaa tyylilajia ennenkin ja minun silmissäni se on ansio, eikä heikkous. Kaipa sekin, että hankin projektin aikana kiinalaisen miekan, konekiväärin näköisen ilmapistoolin, kranaatin jäljitelmän, kaksi rakennusten pienoismallia, lipasliivit, muutaman tikarin, viikinkikirveen sekä kasan valokuvia linnoista, raunioista ja luostareista todistaa minun rakentaneen sarjaa nimen omaan tosissaan, mutta ”irrallaan rajoittavan aikuisuuden kahleesta”. Suomessa vaan minun näkemykseni mukaan ollaan liikenteessä turhan usein karrikoiden todettuna rautakanki perseessä ja laput silmillä. Itse haluan heittäytyä mukaan persoonallani kuviin ja viedä ne passikuvasta mahdollisimman kauas silloin kun se on mahdollista. Ja se, mitä kukakin ajattelee tyylistäni on heidän asiansa. Lapsenomaisesti uskoin, että sarjani näyttävyys ja yhdenmukaisuus tuo minulle arvonimen. Jos näin ei olisi käynyt, olisin niellyt sen ilmeettömästi ja olenkin myös tuijotellut ”vaikka uskotkin itseesi voit silti olla ihan paska” -meemejä rinnakkaistodellisuudesta. Mutta kuten aiemmimassa blogikirjoituksessani totesin, täytyy aina pelata voittaakseen, joten minäkin lähdin hakemaan arvonimeä, enkä vain katsomaan miten käy. Suorastaan pidin huolta, että jyry huomaa valitsemani linjan kaikessa. Esittelyvideoni oli täysin linjassa esittäen naivin maailmanlopun tarinan. (Käy vilkaisemassa lopputekstein varustettu versio tästä, jos et ole vielä sitä nähnyt.) Lienee selvää, että kuvien takana ripustussuunnan ja -järjestyksen kertova tarra sisälsi sarjan logot, kuten myös DVD:n kansilehti. Käsittääkseni näitä kahta viimeistä eivät edes tuomarit nähneet, mutta minulle on itsestään selvää, että kaikki materiaali on linjassa ja ammattimaisesti viimeistelty. Säännöistä löytyy mahdollisuus käyttää oheismateriaalia tukemaan sarjaansa. Viisi yrittäjää ei käyttänyt mitään, yksi oli pyytänyt yhdistyksen presidenttiä lukemaan yhden kappaleen mittaisen esitelmän ja minulla oli tuo video, jossa kuvien ja tarinan lisäksi oli pari elävän kuvan pätkää ja tätä varten nauhoitettu teemabiisi. Jotkut saivat arvonimen pelkillä kuvillaan, mutta itse olen varma, että oma sarjani herätti jyryn videon, tarinan ja juuri tuon ”lapsellisuuden” ansiosta. Olinkin varma etukäteen, että erotun ja minut tullaan muistamaan. Monien mielestä se oli riski. Minun mielestä on isompi riski yrittää olla huomiota herättävä virastotalo sadan muun virastotalon kanssa samalla kadulla. En suinkaan väitä, että tämä olisi oikein tai että kaikkien kannattaisi olla tätä mieltä. Totean vain, että minä olen tätä mieltä ja tulosten valossa se on minulle toiminut.

Eipä tietenkään kaikesta kannata tehdä tiedettä, koska muutenhan voisimme päätellä, että hiusten pituus korreloi suoraan mahdollisuuksiin saada arvonimi. Huvittava yksityiskohta on se, että me suomalaiset arvonimen haltijat näytämme jääkauden jälkeen luolasta heränneiltä idiooteilta (pahoittelut Onni). Olipa joku ulkomaan elävä ihmetellytkin asiaa ääneen ”mistä te löydätte näitä” -tyyliin…

Toinen huvittava yksityiskohta on myös se, että marraskuussa -99 voitin Vuoden Muotokuvaaja -tittelin myös ulkomaisen raadin arvostelemana. Tuolloin nimittäin Norjan ammattikuvaajien yhdistys jyrytti vuosikilpailun. Olenko siis ymmärretty vain ulkomailla? 😉 Noh, samana vuonna suomalainen jyry myönsi suomalaisen mestariarvon, joten jotain on reppuun jäänyt kotimaastakin…

asdfasdf

Matti J. Kalevan tapa ottaa ”keikoille” mukaan kaiken tarvittavan lisäksi myös ”kaikki tarpeeton, jota voi mahdollisesti kaivata” on sen verran iskostunut minuunkin, että mukana autossa seurasi kuljetuskärry kuville.

Arvonimihaun päätuomari kertoi, että tärkein hetki hakijan kannalta on se, kun jyry saapuu paikalle ja näkee kuvat ensimmäisen kerran. Silloin sekunnissa tuomari joko kokee tai ei koe ”WOW-factoryä”. Jokainen jyryläinen haluaa tulla vaikutetuksi, jokainen haluaa nähdä jotain inspiroivaa. ”Ensi tapaamisen” jälkeen sitten taistellaan mm siitä, onko kuvien viimeistely riittävän ammattimainen. Ja itse sain mm useammalta jyryläiseltä hyvää palautetta nimen omaan tyylistä ja lähestymisestä…

Miksi kaiken maailman arvonimiä kannattaa jaagata?!?! Haluan taas kerran korostaa, että varsinainen palkinto on itse matka ja ne opit, mitä sen aikana saa. Plakaatti on vain myöhemmin jaettava todistus siitä, että matkaan on suhtautunut tosissaan. Voin sanoa, etten vieläkään kehtaa kutsua itseäni varsinaiseksi kuvankäsittelijäksi, mutta olen viimeisen kahden vuoden aikana oppinut aiheesta enemmän kuin aiemmin yhteensä. Ja kun aihe ja tyylilaji olivat irti normitodellisuudesta, niin mielestäni sen ansiosta opin merkittävästi myös mallin tunteiden ilmaisusta. Ja tarkoituksen mukaisesta ja nopeasta miljöövalaisusta. Ja suunnittelusta. Ja, ja, ja…

asdfasdfasd

Jyrytys tapahtui upeassa Artus Housessa, josta oli pakko ottaa talteen muutamia yksityiskohtia iPhone6:lla.

Kaiken kaikkiaan haluan rohkaista sinua seuraamaan visioitasi kaikilla elämän osa-alueilla. En tietenkään tarkoita sitä, että jos tajuaa kulkevansa paskassa, pitää jatkaa paskassa kulkemista koska aikoinaan niin päätti. Tarkoitan ennemminkin sitä, että kun joku kommentoi omaa suunnitelmaasi tai haavettasi vaikkapa lapselliseksi, niin sinun on hyvä tiedostaa sinun olevan ainoa, joka katsoo suunnitelmaasi sisältä omaten kaiken sen tiedon, taidon ja kokemuksen mitä sinulla on. Esimerkiksi loistavakin kuvausidea on loistava vain sen idean keksineen päässä, silloin kun juuri ko henkilöllä on sen toteuttamiseen vaadittava osaaminen ja into. Toisen tulkitsemana toisenlaisilla taidoilla ja erilaisella innostuksen asteella voi lopputulos olla jopa hieman paskan alapuolella. Ei futisjoukkueen puolustajalle ole yleensä hyvä idea kuljettaa pallo itse läpi koko kentän ja kiskaista maali, vaikka eräänä päivänä aikaa takaperin Maradonalle se oli.

Ja vieläpä kannattaa olla tarkka kenen kommentteja haluaa kuunnella ne käytännössä huomioiden. Erittäin hyvä mittari siihen on se, todistaako sanoja omalla elämällään ja saavutuksillaan hänen tietävän mistä puhuu. Loisto esimerkki täydellisen väärästä ihmisestä oikealla paikalla oli aikoinaan Kokkolan Kauppaoppilaitoksessa kanssani samaa aikaa ollut markkinointilinjan vastaava opettaja. Hän oli nimittäin tehnyt tarinan mukaan kolme konkurssia ennen opettajaksi ryhtymistään, joten olin sitä mieltä, että kannatti tehdä aina vastakkainen veto suhteessa hänen viisauksiinsa. Kaikista pahin virhe on se, jos jonkun deadlinen lähestyesssä joutuu paniikkiin ja kyselee hajanaisesti sieltä täältä ”erillisohjeita” ja huomioi ne. Ennuste on silloin tyly. Kullan arvoisia ovat ne ystävät, jotka pohtivat kanssasi rehellisesti ja realistisesti oman mielipiteensä ilmoittaen, mutta yrittämättä vaikuttaa päätöksiisi heidän omien toiveidensa mukaan.

Olet aina vain niin hyvä, kuin on heikoin lenkki ketjussa. Siksi olen kiitollinen isolle joukolle ihmisiä, tuotteita sekä yrityksiä. Ilman teitä ei saavuttamani arvonimi olisi ollut mahdollista. Kaikki kuvani on kuvattu Nikoneilla, enimmäkseen D810-rungolla ja 85mm tai 14-24mm -putkilla. Kaikki kuvani on valaistu Elinchrom-salamoilla, enimmäkseen Quadroilla. Nämä MQEP-kuvat oli printattu Epson tulostimella. Silloin on helppoa tehdä luottavaisesti töitä, kun laitteet ovat parempia kuin niiden käyttäjä. Ja erityiset kiitokset: Kenneth Hilapieli, Samuli Luhtala, Markku Westerlund, Tiina Ahteela, Jyrki Tuppurainen, Juha Saviluoto, Kai Toivakka, Merja Ailama-Mäkitalo, Juha Harju, Mikko Säteri, Samuli & Heikki Seppälä, Maj-Britt & Kalle Björndahl, Eki Virkelä, Matti J Kaleva, Markku Rintala, Marko Sormunen/Sevent, Henri Äijälä/Suomen Ilmailumuseo, Alpo Syvänen, Onni Wiljami Kinnunen, Johanna Ristimäki, Anna Perenna, Nea Katariina, Heidi Kallioinen, Rahil Khalifa, Valentine from hell, Shadow Self, Sadie Scissors, MA Fox, Ginger Ale, Iiriva, Tiina Rikala, Decadënz, Mary The Red Ruby, Nana Foxglove, Varpu Heather, Tiia Marja Katariina, Iris Katariina, Meri Rasilainen & Noctrexa Von Hexed, Nikon, Elinchrom, Epson, SAV Ry, KuvaSeppälä -yhtiöt Oy, JAS Tekniikka, Finnfoto, Color-Kolmio, FEP & Mitja Kortepuro!

Tämä projekti mahdollisti jatkuu vielä näyttelyjen muodossa, mutta muilta osin lienee aika siirtää tässä opitut asiat tuleviin tarinoihin…

AperDude

aperdude krister löfroth MQEP

 

TÄTÄ SE MUN UNENI TIESI!!!!

Emmää mitään unia nähny, oli vaan raflaava otsikko. Näinhän ne myy paskalehtiäkin, joten miksei myös paskablogia vois myydä samalla taktiikalla.

Joka tapauksessa olen tällä hetkellä Torunissa, Puolassa, kuten kaikki näitä löpinöitä lukeneet tietää. Edellisen kerran olin punavalkean lipun maassa lukion toisluokkalaisena, kun käytiin tarkistamassa KPV:läisten kanssa onko pallo vihreämpi etelässä. Tuolloin elimme neuvostojen aikaa, joten dollarikaupassa jonoteltiin kolmeen otteeseen, ensin tiskille katsomaan tavaraa, sitten kassalle maksamaan ja lopuksi tiskille hakemaan tavaraa. Ostin Sanyon kannettavan C-kasettisoittimen, oli melko reteetä saada kuunnella musaa ihan kulkiessa. Oltiin Olstynin kaupungin vieraana ja majoituttiin itä-Saksan yleisurheilumaajoukkueen kanssa samassa hienossa hotellissa. Se ei estänyt meitä kuitenkaan joutumasta lepakonmetsästykseen, sellainen kun tuli vastaan kerran käytävällä…

No se muinaishistoriasta ja siirytäänpäs vain paria päivää taaksepäin. Tänne tultaessa Finnlines-elämys oli juuri niin puuduttavaa kuin saattoi kuvitellakin. Ajomatka Saksan puolella meni karstoja poltellessa ja pakko todeta, ettei Volvon kyydissä ole liiemmälti eroa riippumatta onko taulussa markka vai kaksi. Puolan läpi puskeminen taas oli tuskaista. ”Valtatie” kun kulki kylien läpi ja oli välillä koristeltu kauniin liikennevaloin. Perehtymällä Torunin erikoisuuksiin etukäteen tiesin mm että kaupungin linna on rakennettu 1230 ja että kaupunki on erikoistunut pipariin. Lähestyttäessä kaupunkia vaan ihmetytti se, että jälkimmäinen näytti keskittyvän metsään jo parikymmentä kilometria ennen kohdetta. Kauniin ilmaston ansiosta näemmä rakkauden ammattilaiset kun olivat siirtäneet tuotannon luontoon. Reviirit oli jaettu sopuisasti, kilometria lähempänä ei lajitoverit olleet toisiaan. Joku oli lähes luonnonmukaisessa asussaan, joku taas enemmän pukeutuneena luotti ”roudan ajavan porsaan kotiin”. Mutta on hienoa että markkinatalous kukoistaa, tehkää työtä jolla on merkitys!

No eilen sunnuntaina THE REVENGE OF THE VERY PISSED LADIES -kuvasarjani oli jyrytettävänä ja tapahtui mm seuraavaa:

No mähän olin hyvissä ajoin ilmoittanut, että multa tulee jyrytykseen kuvien lisäksi video, jossa on myös ääniraita. Ihan vaan varmistelin, vaikka säännöissä lukeekin, että videoita ja kaikkee muuta ylimääräistä saa näyttää, joten maalaisjärjellä ajateltuna vehkeet on paikalla automaattisesti. Sanoin myös, että jos ei Puolassa ole projektoria tai monitoria, niin otan mukaan projarin, läppiksen ja kankaan. Noh, paikalla selviää, että käytössä on TV, johon saa signaalia sisään vain VGA:lla, mutta ei mitään läppäriä tai reeveereesoitinta. Mulla varasysteemin varasysteemin B-rappuna oli mukana iPad ja siihen viime vuosituhannelta oleva VGA-sovitin. Ja neljän mukana olevan median lisäksi video oli tietty myös Dropboxissa, joten pystyin ratkaisemaan järjestäjän puolesta sen, että jyry näkisi videoni. Heti kun 2 kesäpoikaa oli koittanut saada telkkua 45 minuuttia toimimaan ja todenneet sen mahdottomaksi, irrotin ja kytkin kaikki piuhat uusiksi ja yllättäen ruutu toimikin. Onneksi mukanani oli myös uskollinen Marshall-kaappini, joten ääntäkin showhun saatiin…

Niin ja muistinkos mä kertoo tulosta?!? Ne jotkut kollegathan arvailivat tulokseksi sarjalleni 7-0. Ne oli kyllä tosi lähellä totuutta, äänestys päättyi nimittäin 6-1. Tosin suunta oli toisin päin, eli noilla numeroilla sain arvonimen. Joten Suomessa on nyt kaksi Master QEP -arvonimeä. Kiitos kaikille minua tukeneille, minua rehellisesti kasvoille sparranneille, upeille malleilleni, parhaille yhteistyökumppaneille ikinä ja Mitjalle! Ilman teitä tämäkin saavutus olisi jäänyt aikomukseksi. Ja yllättävänä kunniana vielä mainittakoon, että arvonimen saatuani minut napattiin heti jyryyn ja pääsin tuomarin ominaisuudessa elämään loppujen hakijoiden sarjat läpi. Tämä matka on siis ollut sekä erikoinen että erityinen…

AperDude

PS. Tällänen meiniki oli jyrytyksen jälkeen….

Tässä meikkis jyryn kanssa.... (Kuva: O. W. Kinnunen with iPhone5)

Tässä meikkis jyryn kanssa…. (Kuva: O. W. Kinnunen with iPhone5)

Videoo pukkaa…

MQEP-arvonimihaussa on myös ulkokuvalliset asiat tärkeitä. Eli esim tarinalla, esillepanolla sekä muilla tämän kaltaisilla asioilla on vaikutusta lopputulokseen. Sunnuntain jyrytyksen lähestyessä kerron teille kuinka olen ratkaissut sarjani esittelyn.

Suunnittelin pitkään tekeväni myös kuvien ulkoasusta jotain erikoisempaa ja sarjan henkeen sopivan agressiivista. Loppujen lopuksi käännyin sellaiseen ratkaisuun, että pidän kuvat kuvina, mutta teen esittelyvideon, joka sisältää tarinan, teemabiisin ja pari videonpätkää. Minulla ei ole tietoa, onko näin tehty koskaan, mutta olen käsityksessä, että tämä olisi ensimmäinen esittelykerta tämän kaltaisella kombinaatiolla.

On mielenkiintoista tehdä rajanveto siihen, miten pyrkii lisäämään kuvien vetovoimaa. Tosi asiassa pohjimmiltaan olen sitä mieltä, että pelkkien kuvien pitäisi riittää tai olla riittämättä arvonimen saamiseen. Toki olen myös sitä mieltä, että ammattilaisuuteen vaaditaan myös kyky esitellä tekemisensä ammattimaisesti, joten tämä ”terällä tasapainoilu” kuuluu hyvinkin kokonaisuuteen. Kun suoritin aikoinaan Mestari-arvonimen Suomessa, siihen kuului sarjan henkilökohtainen esittely ja omien työskentelyperiaatteiden selvittäminen. Sitä pidin kovin tarkoituksen mukaisena, siinä seistiin omilla kasvoilla, ajatuksilla ja sanoilla kuvien edessä.

Esittelyvideoni youtubessa pääset katsomaan klikkaamalla TÄSTÄ. (Tässä videossa on lopputekstit, mitä anonyymiteetin vuoksi ei varsinaisessa arvonimivideossa ole.)

Ainoa harmittava asia tässä videossa on se, että tasapainoilin sen kanssa, ettei minua tunnista videosta ja silti olisin halunnut upean meikkini näkyvän. Ensimmäinen onnistui ja jälkimmäinen ei. Siispä on pakko heittää tähän kuva naamastani videota kuvattaessa.

FullSizeRender

MEIKKI: Making Hell

Torstaina kävin hakemassa Helsingistä lopulliset vedokset ja auton pakkailu on muutenkin jo käynnissä. Sääntöjen tiukka painoraja kun ei mahdollista luvallista kuvien lähettämistä silloin kun kuvia on 20 kpl, kun ne ovat isohkoja ja kun ne ovat tehtynä asialliselle materiaalille. Niinpä luvassa on roadtrip Suomen ainoan MQEP-tittelin haltijan kanssa, nimittäin Onni Wiljami Kinnunen lähtee samaan tilaisuuteen tuomaroimaan samalla kyydillä.

Olenko sitä mieltä, että kaikki on tehty??? En. Nimittäin hakiessani lopulliset kuvat totesin, että kolmeen kuvaan olisin halunnut tehdä muutoksia. Olenko sitä mieltä, että kaikki järjellinen on nyt tehty??? Kyllä. Kaikki se, mitä on ollut mahdollista tehdä, on tehty. Noista pienistä muutoksista mitä olisin halunnut vielä tehdä ei jää mikään kiinni. Kuten olen jo aiemmin todennut, lähden hakemaan Puolasta arvonimeä ja jyryn duuni on sitten päättää, saanko sen vai en. Ensi maanantaina sitten tuo tieto on olemassa, eli palataan siis silloin…

AperDude

 

 

MITÄ MÄÄ SANOIN?!?!?!?!?!?

Lähestymme vääjäämättömästi päivää, jolloin joillakin muilla tai minulla on oikeus käyttää sanontaa ”MITÄ MÄÄ SANOIN?!?!?!?!” Nimittäin nyt on lopulliset vedokseni printattavana MQEP-arvonimihakuun, eli kaikki tehtävissä oleva on suunnilleen jo tehty… Päätöksestä olla mukana moisessa haasteessahan koko tämä blogini alkoikin pari vuotta takaperin. Kesäkuun 12 päivänä Torunissa, Puolassa raati jakaa sitten peukaloita ylös tai alas…

POISTU AHDISTAVASTA ILMAPIIRISTÄ

Tätä ei välttämättä usko edes läheiset ystävänikään, mutta olen kovin herkkä ympäristön tunnelman vaikutteille. En voi siis valita piittaanko paikan ilmapiiristä jossa olen, joten minun kannattaa valita missä olen. Olin mukana eräässä kollegiaalisessa ryhmässä ja törmäsin tietoon, että tietyt henkilöt olivat tuominneet jo etukäteen ja toistuvasti hakusarjani häviävän haun tuomariäänin 0-7 ja niinpä minun jäävän ilman arvonimeä. Syitä sarjani huonouteen oli myös käsitelty seikkaperäisesti läpi. Minulle asti näitä ”tärkeitä tietoja” ei kuitenkaan toimitettu, joten kyseessä oli kovin perisuomalaista ”selän takana” puhumista. En mene syvemmälle asiaan nyt, enkä mennyt silloinkaan, koska en halua olla myrkyllisessä ilmapiirissä sekuntiakaan enempää kuin on pakko. Siispä sanouduinkin tuolloin alkuvuonna irti välittömästi ryhmän toiminnasta. Vaikka vasta kesäkuun arvonimihaun jälkeen on jonkun mahdollista nauraa partoihinsa, kieltämättä mieltäni lämmitti kovasti se, että parjatun huonoilla kuvillani olin Euroopanmestaruuskisoissa finalisti.

Olen vakaasti sitä mieltä, että aina kannattaa valita ihmiset, joiden neuvoja kannattaa kuunnella silloin kun on rakentamassa jotain vaativaa projektia työssään, elämässään tai missä tahansa. Sarjani rakennusvaiheessa niiden muutamien ihmisten kommentit joiden kanssa keskustelin hajosivat eri suuntiin, eri kuvia arvostettiin ja arvosteltiin. Kaksi erityisesti arvostamaani osaajaa Matti J. Kaleva ja Onni Wiljami Kinnunen nähtyäni kuvani kertoivat käsityksenään, etten tule arvonimeä saamaan. Kasvotusten. Perustellen. Sitä arvostan! Onnihan on ainoa suomalainen kyseisen arvonimen haltija, joten luonnollisesti tässä tapauksessa valitsinkin perustellusti huomioida hänen kommenttinsa. Pohjalaisjunttina todellakin nautin rehellisyydestä ja todellakin arvostan suorapuheisuutta. Evakossa hämäläisten keskuudessa asuen, olen huomannut että tämä puoleni koetaankin monesti ennemmin röyhkeytenä kuin kunnioituksena. Noh, olen kyllä törmännyt useinkin siihen, että jo se, että omaa mielipiteen ja esittää sen ääneen koetaan hyökkäävänä ihan heimosta riippumatta.

Minulle kunnioitus ilmenee suoraan puhumalla. Puhukaa niille, joille teillä on asiaa.

TAVOITTEEN ASETTELUA

Ei ole oikeaa tapaa asettaa tavoitteita. Joillekin tavoitteiden on oltava lähellä, helposti ja usein saavutettavissa. Ja jollakin on tavoitteet oltava pilvissä, kaukaisena majakan hehkuna horisontissa. Joka tapauksessa aina matka on varsinainen palkinto, sen aikanahan kaikki oppi jo saavutetaan. Itse olen aina kuulunut tähän jälkimmäiseen ryhmään. Aikoinaan ensimmäisellä valokuvauksen opintojaksollani saavutin kusipään maineen ilmoittamalla minusta tulevan Vuoden Muotokuvaajan. Myöhemmin maineeseeni tehtiin lisäys: ”kusipää, joka pitää sanansa”. Jos tavoitteiden asettaminen korkealle, niiden sanominen ääneen ja ponnistelu niitä kohti tekee minusta kusipään, niin olen ylpeä kusipää.

Minulle tavoitteiden pitää olla jossain kaukana, lähes saavuttamattomissa. Tämän kaltainen tavoitteiden asettelu (sekä deadlinet) saavat minut nousemaan sohvalta. En halua koskaan olla mäkihyppääjä, joka tekee ”oman suorituksensa ja katsoo mihin se riittää”. Menen hakemaan Puolasta MQEP-arvonimen ja jyryn tehtävä on päättää saanko sen vai en, en mene pyytämään anteeksi olemassaoloani tai selittelemään sarjan heikkouksia. Menen vain voittamaan ottelun ja pillin vihellyksen jälkeen tiedän voitinko vai hävisinkö. Jos tietää etukäteen häviävänsä, niin silloin häviää. Aina ja varmasti. Kävin aikoinaan NLP-opiston peruskurssin ja huomasin käyttäneeni jo aiemminkin mielikuvaharjoituksia menestymisestä, en tokikaan samalla tavalla hienosti jäsenneltynä. Minulla on ennemmin kiitospuhe kirjoitettu valmiiksi, kuin ruoska kädessä odotan tuomiota päästäkseni rankaisemaan itseäni huonoudestani.

Älä anna muiden painaa sinua tai tekemiäsi alas. Luota itseesi ja kuuntele itseäsi. Kukaan muu ei ole yhtä kiinnostunut sinusta kuin sinä, eikä kukaan muu tunne sinua ja taitojasi yhtä hyvin kuin sinä. Pelaa aina voitosta vihellykseen asti, vaikka tilanne olisi ulkoa katsellen epätoivoinen. Ole niin usein kuin mahdollista sellaisissa paikoissa, missä voit imeä itseesi positiivisuutta, karkaa kaikesta negatiivisestä niin kaus kuin pystyt.

AperDude

P.S. Erityisherkkyys on mielenkiitoinen aihe. Alan perusteos on Elaine N. Aronin kirjoittama ”erityisherkkä ihminen”. Vaikket itse uskoisi edes kuuluvasi kyseiseen ryhmään, suosittelen tätä kirjaa luettavaksi, jos yhtään ihmisyys kiinnostaa.

”CALL ME MASTER”!!!

Nyt yksi suomalainen voi otsikon lauseen sanoa ja sen sanookin, nimittäin FEP juhlisti juhannusta pitämällä konferenssiä Derbyssä (UK) ja jyryttämällä uusia QEP ja MQEP -sarjoja. Nyt vihdoinkin saatiin Suomeen ensimmäinen MASTER QEP -arvonimi ja kukaan alaa tuntevaa ei varmaan ihmettele, että moisen kunnian ansaitsi Onni Wiljami Kinnunen Oulusta.

Onni teki melkein kymmenen vuoden uran ensin muotokuvaamossa, mutta palo tehdä täysipäiväisesti mainoskuvauksia saivat vuosien jälkeen miehen perustamaan oman yrityksen. Mies onkin nyt muokannut itselleen Oulun keskustan ulkopuolelle unelmien mainosstudion, johon mahtuu vaikka auto kuvattavaksi. Pääosa asiakkaista on pääkaupunkiseudulta ja mainostoimistojen AD:t ovat tulleet tutuiksi huolimatta muutaman sadan kilometrin välimatkasta.

Onni kuuluu on/off-henkilöihin, koska hän on aina kouluista poistunut joko erotettuna tai kiitettävien paperien kanssa. Kompromissit ovatkin vitsi silloin, kun tavoitteet on pilvissä. Suomalaiset kuvaajat ovat menestyneet loistavasti FEP:n Europen Photographer- sekä World Cup -kisoissa ja Onni on ollut tämän joukon keuloilla. Osaaminen on tunnustettu siis maailmanlaajuisillakin hiekkalaatikoilla.

Käykää penkomassa nuo laittamani linkit, Onnin kuvia kelpaa penkoa. Valolla muotoilu on tarkoituksen mukaista, kuvissa mennään taitavasta käsittelystä huolimatta tarina edellä ja kaikki on kuorrutettu sopivasta ripauksella mustaa huumoria. Onneksi olkoon Onni!!! Mielenkiinnolla odottelen MQEP-arvonimen rantautumista Suomeen jatkossakin!

AperDude

LINKKEJÄ

Tunnustan, surffaamiseni perustuu usein mielikuvituksettomaan ajantappamiseen muka lepäämisen varjolla. Tällöin osoitekenttään usein miten kirjautuu milloin mitäkin nettiauto- tai etuovi.comeja, netflixanderia tai muuta hevon kukkua. Nyt viimeinkin jaksoin laittaa inspiroivan linkkilistani ajan tasalle toivoen, että katselisin ennemmin jotain innostavaa kuin puuduttavaa. Ja ihan kiusallani haastan sinutkin etsiskelemään listaltani mielenkiintoisia kuvia…

Eli iinkkejä-sivultani löytyy tuo lista kokonaisuudessa, mutta otanpa tähän tärppejä, poimintoja ja huomioita. Olen otsikoinut sivuja MQEP-arvoniminen saaneisiin, Nikon ambassdorehin, muuten vaan suomalaisiin sekä sattumalta ulkolaisiin kuvaajiin. Ja lisäksi löytyy sitten vielä jotain, joka ei sovi minkään näistä otsikoista alle.

Sitten niihin tärppeihin, jos et jaksa klipsutella joka ikistä riviä. Keskitytään ensi ulkomaan eläviin ja MQEP-arvon omaaviin kuvaajiin. Esim Vincent O’Byrnen fantasiakuvat kannattaa käydä tsekkaamassa. Nämä erottuvat fantasiakuvina mielenkiintoisesti edukseen, että näitä ruutuja ei ole täytetty harrypottermaisella symboliikalla, vaan kuvat ovat melkoisen pelkistettyjä. Ja kun pelkistää hyvin, on kuva voimakas. Antonio Gibottan reportaasi– ja Filip Kulisevin luontokuvat ovat sellaisenaan pysäyttäviä ilman mitään kikkailuja. Ja Expression Internationalin pojilta taas voi käydä vilkuilemassa vaikka vaikuttavia hääkuvia.

Nikonin ambassadoreissa on ehkä hieman vähemmän muotokuvaajia kuin edellisessä ryhmässä, mutta muuten tarjonta on kyllä yhtä kirjavan rikasta. Kristy Mitchelin Wonderlandissä on vaan pakko käydä, paikka on visuaalisesti paljon valokuvauksellisempi kuin Lissun ihmemaa missään. Staffan Widstrandin luontokuvat pysäyttää myös. Itse kaupunkilaispoikana ja eläinallergikkona en paljoa näistä ymmärrä, mutta jokin omituinen kaipuu meikäläisellä on aina ollut siihen, että voisi erityisesti Suomen luontoa viedä maailmalle otos kerrallaan. Olen kuitenkin aina jättänyt sen taitavammille kavereille. Kadonnut todellisuus löytyy Martin Von Kroghin Fukushima-kuvista. Itse olen valaisun, kontrastien, teatraalisuuden ystävä, mutta näihin kuviin harmaa sumuisuus sopii valitettavan hyvin.

Muista ulkomaalaisista kuvaajista löytyy sitten ikiaikainen suosikkini Horst P. Horst. Kaveri oli luomassa muotigenreä ja sekä osasi, että uskalsi valaista. Jos haluaa oppia kuinka tuodaan vaikkapa sukkahousut mallia enemmän esiin, voi palata ajassa taaksepäin opettelemaan asiaa Horstin johdolla. Jos taas haluaa saada silmänsä tukkoon visuaalisesta tykityksestä voi katsoa David LaChapellen julkkiskuvia. Olemalla niin kovamaineinen fotaaja, että julkkikset suostuvat mihin vaan kun pyydät, tiedät olevasi huipulla. Kokonaan toisesta maailmasta on sitten ihanan seesteinen, mutta tarkoituksenmukaisesti silti valolla muotoileva Erik Almås. LaChapellen kuvien aiheuttama epilepsiakohtauksen uhka väistyy ja pikkupojan mieli lähtee 80 sekunnissa maailman ympäri. Hyvän kuvan pitääkin aloittaa tarina, ei lopettaa sitä.

No sitten on vuorossa sokeri ja pohja, eli tarkoituksella viimeiseksi jättämäni suomalaiset valokuvaajat. Koska olen yksinkertaisen mahtipontisuuden ilmentäjä omissa kuvissani, niin jotenkin osaan arvostaa ihan toisissa maailmoissa kulkevia kuvaajia. Krista Keltasen sävypelkistetyt ja vähäeleisyydessään pysäyttävät kuvat ovat upeita. Kerrottakoon ylimääräisenä knoppitietona, että kaksi Kristan työtä roikkuu kesämökkini makuuhuoneen seinällä. Yrittäjyyden myötä herkkään kukkaan puhjennut Onni Kinnunen on myös pakko mainita tässä maailmallakin kunniaa niittäneistä mainoskuvistaan. Musta huumori toimii aina rennon oloiseen rumaan mieheen piilotetun valokuvaajanörtin luomana.

Tässäpä kaikki tällä erää. Ota joko tärpit tästä tai käy kelaamassa koko linkit-sivuni ja surffaa kerrankin inspiroivilla laineilla. Ja muista, että jos kopioi niin kannattaa kopioida parhaita.

AperDude

 

ANTI-GRAVITY WOMEN 2.0

Kuten viime maanantaina lupasin, avaan tänään hieman ajatuksiani suunnitelmastani tehdä Master QEP -arvonimeen oikeuttava sarja. Silläkin riskillä että minun syytetään sortuvan mielikuvituksettomuuteen, pidän ANTI-GRAVITY WOMEN -aiheeni. Sarja tulee kokemaan merkittävän muokkauksen ja laajennuksen, mutta olen sen verran jäänyt ideaan kiinni, etten halua sitä pelkän vaihtamisen vuoksi  vaihtaa. 

POHDI ENSIN – HEILU SITTEN (ja yökerhossa päin vastoin)

Olen aina nauttinut kokonaisuuksien pohtimisesta, olivatpa ne sitten sitten jotain kurssien luentoja tai juuri tällaista kuvasarjojen tekemistä. Ei ole olemassa yhtä oikeaa sabluunaa rakentaa sarja, mutta itse ole havainnut hyväksi pohtia jo ennen lähtölaukausta vähintään seuraavat asiat:

  1. Tavoite
  2. Teema
  3. Visuaalinen tyyli
  4. Jaottelu
  5. Muoto

Siispä itse käytän tätä listaa yksinkertaistettuna tällä kertaa näin:

TAVOITE – Saada MQEP -arvo ja oppia matkalla (sekä pitää lystiä kameran kanssa).

TEEMA – Itsevarmat, oman elämänsä kuljettajina toimivat naiset. Osittain satuolentoja, osittain totta.

VISUAALINEN TYYLI – Voimakaskontrastisuus, teatraalisuus, kevyttä kaatumista käsittelyssä fantasian puolelle… Ääripääpolttovälejä 14 ja 200 millisiä perus 85 millisen lisäksi… Riittävä vaihtelu kuvakulmissa ja rajauksissa…

JAOTTELU – 20 kuvan sarjaan 2-4n kuvan pienkokonaisuuksia, pääosin parittomia kuvamääriä näissä…

MUOTO – Kaikki kuvat yhtä korkeita, ei yhtään pystykuvaa, pienkokonaisuudet juuri saman muotosia keskenään. Vähintään yksi pienkokonaisuus suhteella 16:9.

Tämä siis todellakin voimakkaasti yksinkertaistetettuna… Ja minua ainakin auttaa merkittävästi asian nimeäminen, edes työnimellä. Itse haluan että koneellani on työstettävästä asiasta jopa logo, joka armottomasti muistuttaa mitä projektia pitäisi säilyttää aivojen atiivisessa osassa. Siispä silmiini osuukin usein koneellani tällainen taustakuva:

Ettei tavoite unohtuisi...

Ettei tavoite unohtuisi…

Mitä yksinkertaisempi kaveri, sitä selkeämmän suunnitelman tarvii… 😉

MITÄ MUUTOKSIA?

Kuvamäärä kasvaa 12sta 20een, joten uusia kuvia on tulossa joka tapauksessa paljon. Ja onneksi sain salaisen agentin kautta tärkeän tiedon jyrytystilanteen keskusteluista. Tein sarjan nykyisen vaiheen siten, että 12 kuvan kokonaisuus muodostui neljästä kolmen kuvan pienkokonaisuudesta. Ja yksi näistä oli ”perinteisen tyyliset todelliset painovoiman vastustamiset”, koska ajattelin että irtautuminen kokonaan todellisuudesta olisi liian extremeä. Nämä kuvat olivat kuitenkin ne, joista jyry oli keskustellut kriittiseen sävyyn. Eli jyry siis haluaa yksinkertaisesti tulla vaikuttuneiksi, kaikki normaali kannattaa siis unohtaa ja ampua kerralla yli kunnolla.

Heidå hetkiseksi Ritva, Pinja, Milla ja Heidi, toivottavasti tapaamme uudessa sarjassa!

Heidå hetkiseksi Ritva, Pinja, Milla ja Heidi, toivottavasti tapaamme uudessa sarjassa!

Toistaiseksi muut kuvat jäävät, mutta luulenpa että niistäkin vielä karsiutuu osa kunhan toteutus etenee.

WTF?

Samainen agentti kertoi myös faktat ohittavaa ”rajatietoa”. Nimittäin eräs ensimmäistä kertaa mukana ollut venäläinen jyryläinen (kansalaisuutta ei muutettu) oli kertonut sarjani nähdessään ”olevansa kyvytön arvostelemaan sarjaani, koska sarja tuo hänen mieleesä pirun jotan hän on pelännyt lapsesta asti”. Hmm… En tässä lähde arvailemaan kyseisen herrasmiehen varhaisia lapsuuskokemuksia äidistään, jotka epäilemättä ovat muokanneet hänen aikuisiän naiskäsitystään merkittävästi.

 KUVIAKUVIAKUVIA

Jep, tiedän että tämä teoreettinen teksti on tylsää, pahoittelen. Tosiasia vaan on, että varsinaisia sarjan uusia kuvia ei lähitulevaisuudessa ole täällä näytillä. Olen vasta yhden uuden kuvan kuvannut ja kaksi kuvaan ensi viikolla. Aikatauluni nautinnollisesta pituudesta johtuen (joudun paniikkiin vasta vuoden päästä) rupean näillä näkymin vasta syksyn pimeinä hotelli-iltoina edes käsittelemään kuvia. Edellisen kokonaisuuden kuville teki todella hyvää, että kuvien photoshopversiot saivat elää ja muotoutua koneella kuukausia. Ja lopullisen käsittelyn/tyylittelyn kun kuitenkin voi tehdä vasta kyseisen pienkokonaisuuden kuvaamisen jälkeen.

Mutta eipä sinänsä hätää, taidan ensi maanantaina kuitenkin laittaa teille making of -kuvia tuosta mainitsemastani kuvauksesta. Silloin esittelen teille Miss Rock 2014 – Daniela Koskisen.

Aperdude

 

QEPSVLMVATVUMUVEAT – BULLSHITTIÄ VAI PÄÄOMAA

FEPin raati:Congratulations, you are a QEP!

Matti J Kaleva:Olin eilen suomalaisen ammattikuvaajan,  Krister Löfrothin,  valokuvanäyttelyn avajaisissa Helsinki-Vantaan lentoasemalla, jossa myös  julkistettiin hänen uusin runokirjansa.  Molemmat kolahtivat, ainakin minuun, kuin metrin halko, tuntemattomalta ajattelijalta  lainatulla määritelmällä.  Kristerin molemmissa näytöissä ei tarvittu muilta lainauksia, niissä puhui sekä  taito, että sielu. Pohjalaisella jämeryydellä ja onneksi myös herkkyydellä.

Kameralehti: ”MIES JOKA KUMOSI PAINOVOIMAN

Jore Puusa:AntiGravity on nolostuttavan kökköä kuvankäsittelyä eilisen päivän valoissa vääntäytyvissä rouvissa.”

Alkuvuodesta 2013 koin yllättävän kunnian, minut kutsuttiin pitämään näyttely Helsinki-Vantaan lentokentälle. Ja ANTI-GRAVITY WOMEN -sarjani onkin parhaillaan T2:ssa aina syyskuun alkuun asti. Yllä muutamia julkisia kuvistani kirvonneita kommentteja ja alla yksi mielivaltaisesti sarjasta napattu otos…

Malli: Veera Konga, Kuvauspaikka: Ilmailumuseo, Vantaa, Laitteet: Nikon D800 + 17-35 mm f2,8 sekä Elinchrom Ranger Quaddra

malli: Veera Konga     kuvauspaikka: Ilmailumuseo, Vantaa     laitteet: Nikon D800 + 17-35 mm f2,8 sekä Elinchrom Ranger Quadra

LAISKUUS KANNATTAA

Ei ollut varsinainen vahinko, että sarjani sisältää 12 kuvaa (joista 9 kentällä) mikä nyt vaan sattuu olemaan myös se kuvamäärä, jolla voi hakea FEPin QEP-arvonimeä. Tuon arvonimen sainkin juuri tällä samaisella sarjalla, tekemättä mitään muuta lisätyötä kuin teettämällä yhdet ylimääräiset vedokset. Mitä ihmettä sitten minä tai kukaan tekee tuolla QEP-lyhenteellä? Olenko vain arvonimenkipeä, kuten minulle on sanottu vai onko tälle seuraukselle joku syykin?

LYHENNE VAIN KÄYNTIKORTIN TÄYTETTÄ?

Nyt heti täytyy eritellä kaksi asiaa: urheilusuoritus ja palkintojen jako. On kyseessä sitten  Vuoden Muotokuvaaja -kilpailu, jonkun arvonimen haku tai pitkäjänteinen tutkintoon tähtäävä opiskelu, on itse matka se todellinen arvo. Se että ponnistelee mielessään ja teoissaan työstäen kuvasarjaa tiettyyn tarkoitukseen tai opiskelee määrätietoisesti uusia asioita, saa aikaan kehittymistä tiedostamisen sekä taitojen lisääntymisen muodossa. Aina. Piste. Tämä kehittyminen on todellista pääomaa ihmiselle, se on todellinen syy  lähteä moiseen matkaan. Kun jossain vaiheessa kaulaan ripustetaan mitali tai käteen lätkäistään kunniakirja, on kyseessä vain tunnustettujen ja jo tapahtuneiden tekojen huomioiminen. Siis yksinkertaistaen, kulkijalleen matka on tärkeä, ”yleisöille” palkinto. Yleisö kun ei näissä gameissä näe suoritusta samaan tapaan kuin vaikkapa näyttelypallon maailmanmestaruuskisoissa Brasiliassa, niin vain nämä hassut lyhenteet ovat ne ulospäin näkyvä osa kuvaajan ponnisteluja. Ja vaikka yleisö ei ymmärtäisi mitä mikäkin lyhenne tarkoittaa, niin ne kertovat silti kuvaajan asenteesta ja tokikin myös ansioituneen kuvaajan kuvissa näkyy se lyhenteisiin johtanut matka.

KUKA, MIKÄ, QEP?

Suomessa, tässä lyhenteiden luvatussa maassa, kuvaajat ovat voineet suorittaa tutkintoja (esim VAT, VEAT, KIP), arvonimiä (esim SAVM) ja hommata kisoista menestystä vaikkapa Vuoden Muotokuvaaja -tittelin muodossa. Nyt Suomen Ammattivalokuvaajat Ry:n Euroopan kattojärjestö FEP on luonut yhtenäisen arvonimistön. Käytännössä siis kun hankit jonkun näistä EP, QEP tai Master QEP -lyhenteistä Eurooppa ymmärtää sijaintisi ”kuvaajakartalla”. Tärkeiden oppien lisäksi nämä arvonimet tuovat mantereen valokuvaajat lähemmäs toisiaan, antavat yhteisiä kiinnostuksen kohteita ja tulevat pienentämään alaamme paremmin kaikkien yletyttäväksi. Vain siis positiivisia seikkoja toistaiseksi näköpiirissä.

SUOMEN QEP:T JA TULEVAT MASTER QEP:T

Suomeen on myönnetty 13 kappaletta QEP-arvonimiä (ja 10 on niistä tällä hetkellä siten akviisia, että kyseinen kuvaaja on SAV ry:n jäsen ja työelämässä). Sitä ylempää (ja myös samalla ylintä) arvonimeä ei vielä Suomessa ole yhtään. Tätä ylintä arvonimeä on julkisesti ilmoittanut lähtevänsä tavoittelemaan ainakin Tiina Haring (ALIAS CREATIVE, Kuopio). Tiinan nimeä klikkaamalla pääset blogiin seuraamaan sarjan tekemisen vaiheita. Ja se, että joku tällä tavoin avoimen vastuullisesti ja julkisesti lähtee moiseen suureen ja kunnianhimoiseen projektiin sai minun kropassani aikaan toimintaa. Nimittäin olen kyllä salaa suunnitellut Master-titteliin pyrkiväni, mutta Tiinan esimerkkiä kunnioittaen en pysty enää perustelemaan itselleni miksi olisin asiasta hiljaa. Siispä tämän blogin aloittamisen kipinä on yksinkertaisesti se, että aloitan nyt matkan kohti vuotta 2016 ja yritystäni saavuttaa tuo FEPin ylin arvonimi ja varsinkin ne matkalla karttuvat taidot. Matka näyttää pitääkö aikataulut ja muut suunnitelmat, mutta tästä blogista voi halutessaan seurata projektini edistymistä ja kaikkea muuta omituista valokuvaukseen jollain tavoin liittyvää viisasteluani. Ja ennen kaikkea sitten parin vuoden kuluttua voitte juhlia kanssani saavutusta tai naureskella karille karahtamiselleni. Ja toivon myös, että lähiaikoina ilmaantuu muitakin kuvaajia samaan projektiin ja pikkuinen Suomi kiskaistaan myös tällä mittarilla näyttävästi Euroopan kartalle…

Lähiviikkoina sitten hieman lisää tulevasta sarjastani, ensimmäisistä kuvauksista ja ihan kaikesta muustakin.

AperDude

PS. Alun lainausten esittäjistä yksi on järjestö, yksi on eläkkeelle jäänyt arvostettu kouluttaja, yksi on Suomen suurin alansa lehti ja yksi on ”työtön lehtikuvajaa ja kuvajournalismin opettaja”. Arvaatko kuka on mitäkin?