MQEP-arvonimiprojekti kaipaa tässä vaiheessa pientä yhteenvetoa, ettei kaikki toissaviikonlopun opit pääse unohtumaan. Monet kaksi vuotta vanhat ajatukset saivat vahvistuksen ja joitakin uusia löytöjä oli katettuna Puolalaisiin pöytiin. Tässäpä vielä kerran siis asiaa VPL:stä…
Ensinnäkin pakko todeta sarjaa rakennettaessa, että kuvien suunnan, muodon, tyylilajin ja sisällön päättäminen mahdollisimman aikaisessa vaiheessa mahdollisimman yhtenäiseksi on tärkeää. Alunperin ajattelin tehdä kahta eri leveyttä olevia vaakakuvia, mutta onneksi muutin tuon suunnitelman ja tein kaikki kuvat saman kokoisina. Ensi vilkaisulla todettava ulkoasun yhtenäisyys oli kyllä todella tärkeää. Seitsemän hakijaa tavoitteli MQEP-arvonimeä ja minun silmilläni kaksi sarjaa oli omaani vielä yhtenäisempää, mutta sitten neljä sarjaa eivät olleet kovinkaan tasaisia siinä lajissa. Näistä neljästä kaksi jäikin viivan alle.
Ohessa jyry ihmettelemässä VPL videota. (Kuva: Tiina Haring)
Tyylin/sisällön valinta ei ole täysin kuoleman vakavaa tai kriittistä. Tärkeää on lähinnä se, että valitsemasi tyyli sopii sisältöön ja ETTÄ VIET TYYLIN KÄYTÄNNÖN TOTEUTTAMISEN TARPEEKSI PITKÄLLE. Tässä sarjassa olevat ja Euroonpanmestaruuskilpailuissakin menestyneet kuvani esimerkiksi äänestettiin muutaman kollegani toimesta pois Suomen World Cup -joukkueesta, koska kuvani olivat mm ”liian lapsellisia”. Valitsin tyylilajiksi ”sankaritarut”, joten lienee kai selvää että toteutin tässä elämän mottoani ”tosissaan muttei vakavissaan” ja olin tietoisesti korni, ainakin jos verrataan ryppy otsalla tehtyihin valokuviin. Olen käyttänyt samaa tyylilajia ennenkin ja minun silmissäni se on ansio, eikä heikkous. Kaipa sekin, että hankin projektin aikana kiinalaisen miekan, konekiväärin näköisen ilmapistoolin, kranaatin jäljitelmän, kaksi rakennusten pienoismallia, lipasliivit, muutaman tikarin, viikinkikirveen sekä kasan valokuvia linnoista, raunioista ja luostareista todistaa minun rakentaneen sarjaa nimen omaan tosissaan, mutta ”irrallaan rajoittavan aikuisuuden kahleesta”. Suomessa vaan minun näkemykseni mukaan ollaan liikenteessä turhan usein karrikoiden todettuna rautakanki perseessä ja laput silmillä. Itse haluan heittäytyä mukaan persoonallani kuviin ja viedä ne passikuvasta mahdollisimman kauas silloin kun se on mahdollista. Ja se, mitä kukakin ajattelee tyylistäni on heidän asiansa. Lapsenomaisesti uskoin, että sarjani näyttävyys ja yhdenmukaisuus tuo minulle arvonimen. Jos näin ei olisi käynyt, olisin niellyt sen ilmeettömästi ja olenkin myös tuijotellut ”vaikka uskotkin itseesi voit silti olla ihan paska” -meemejä rinnakkaistodellisuudesta. Mutta kuten aiemmimassa blogikirjoituksessani totesin, täytyy aina pelata voittaakseen, joten minäkin lähdin hakemaan arvonimeä, enkä vain katsomaan miten käy. Suorastaan pidin huolta, että jyry huomaa valitsemani linjan kaikessa. Esittelyvideoni oli täysin linjassa esittäen naivin maailmanlopun tarinan. (Käy vilkaisemassa lopputekstein varustettu versio tästä, jos et ole vielä sitä nähnyt.) Lienee selvää, että kuvien takana ripustussuunnan ja -järjestyksen kertova tarra sisälsi sarjan logot, kuten myös DVD:n kansilehti. Käsittääkseni näitä kahta viimeistä eivät edes tuomarit nähneet, mutta minulle on itsestään selvää, että kaikki materiaali on linjassa ja ammattimaisesti viimeistelty. Säännöistä löytyy mahdollisuus käyttää oheismateriaalia tukemaan sarjaansa. Viisi yrittäjää ei käyttänyt mitään, yksi oli pyytänyt yhdistyksen presidenttiä lukemaan yhden kappaleen mittaisen esitelmän ja minulla oli tuo video, jossa kuvien ja tarinan lisäksi oli pari elävän kuvan pätkää ja tätä varten nauhoitettu teemabiisi. Jotkut saivat arvonimen pelkillä kuvillaan, mutta itse olen varma, että oma sarjani herätti jyryn videon, tarinan ja juuri tuon ”lapsellisuuden” ansiosta. Olinkin varma etukäteen, että erotun ja minut tullaan muistamaan. Monien mielestä se oli riski. Minun mielestä on isompi riski yrittää olla huomiota herättävä virastotalo sadan muun virastotalon kanssa samalla kadulla. En suinkaan väitä, että tämä olisi oikein tai että kaikkien kannattaisi olla tätä mieltä. Totean vain, että minä olen tätä mieltä ja tulosten valossa se on minulle toiminut.
Eipä tietenkään kaikesta kannata tehdä tiedettä, koska muutenhan voisimme päätellä, että hiusten pituus korreloi suoraan mahdollisuuksiin saada arvonimi. Huvittava yksityiskohta on se, että me suomalaiset arvonimen haltijat näytämme jääkauden jälkeen luolasta heränneiltä idiooteilta (pahoittelut Onni). Olipa joku ulkomaan elävä ihmetellytkin asiaa ääneen ”mistä te löydätte näitä” -tyyliin…
Toinen huvittava yksityiskohta on myös se, että marraskuussa -99 voitin Vuoden Muotokuvaaja -tittelin myös ulkomaisen raadin arvostelemana. Tuolloin nimittäin Norjan ammattikuvaajien yhdistys jyrytti vuosikilpailun. Olenko siis ymmärretty vain ulkomailla? 😉 Noh, samana vuonna suomalainen jyry myönsi suomalaisen mestariarvon, joten jotain on reppuun jäänyt kotimaastakin…
Matti J. Kalevan tapa ottaa ”keikoille” mukaan kaiken tarvittavan lisäksi myös ”kaikki tarpeeton, jota voi mahdollisesti kaivata” on sen verran iskostunut minuunkin, että mukana autossa seurasi kuljetuskärry kuville.
Arvonimihaun päätuomari kertoi, että tärkein hetki hakijan kannalta on se, kun jyry saapuu paikalle ja näkee kuvat ensimmäisen kerran. Silloin sekunnissa tuomari joko kokee tai ei koe ”WOW-factoryä”. Jokainen jyryläinen haluaa tulla vaikutetuksi, jokainen haluaa nähdä jotain inspiroivaa. ”Ensi tapaamisen” jälkeen sitten taistellaan mm siitä, onko kuvien viimeistely riittävän ammattimainen. Ja itse sain mm useammalta jyryläiseltä hyvää palautetta nimen omaan tyylistä ja lähestymisestä…
Miksi kaiken maailman arvonimiä kannattaa jaagata?!?! Haluan taas kerran korostaa, että varsinainen palkinto on itse matka ja ne opit, mitä sen aikana saa. Plakaatti on vain myöhemmin jaettava todistus siitä, että matkaan on suhtautunut tosissaan. Voin sanoa, etten vieläkään kehtaa kutsua itseäni varsinaiseksi kuvankäsittelijäksi, mutta olen viimeisen kahden vuoden aikana oppinut aiheesta enemmän kuin aiemmin yhteensä. Ja kun aihe ja tyylilaji olivat irti normitodellisuudesta, niin mielestäni sen ansiosta opin merkittävästi myös mallin tunteiden ilmaisusta. Ja tarkoituksen mukaisesta ja nopeasta miljöövalaisusta. Ja suunnittelusta. Ja, ja, ja…
Jyrytys tapahtui upeassa Artus Housessa, josta oli pakko ottaa talteen muutamia yksityiskohtia iPhone6:lla.
Kaiken kaikkiaan haluan rohkaista sinua seuraamaan visioitasi kaikilla elämän osa-alueilla. En tietenkään tarkoita sitä, että jos tajuaa kulkevansa paskassa, pitää jatkaa paskassa kulkemista koska aikoinaan niin päätti. Tarkoitan ennemminkin sitä, että kun joku kommentoi omaa suunnitelmaasi tai haavettasi vaikkapa lapselliseksi, niin sinun on hyvä tiedostaa sinun olevan ainoa, joka katsoo suunnitelmaasi sisältä omaten kaiken sen tiedon, taidon ja kokemuksen mitä sinulla on. Esimerkiksi loistavakin kuvausidea on loistava vain sen idean keksineen päässä, silloin kun juuri ko henkilöllä on sen toteuttamiseen vaadittava osaaminen ja into. Toisen tulkitsemana toisenlaisilla taidoilla ja erilaisella innostuksen asteella voi lopputulos olla jopa hieman paskan alapuolella. Ei futisjoukkueen puolustajalle ole yleensä hyvä idea kuljettaa pallo itse läpi koko kentän ja kiskaista maali, vaikka eräänä päivänä aikaa takaperin Maradonalle se oli.
Ja vieläpä kannattaa olla tarkka kenen kommentteja haluaa kuunnella ne käytännössä huomioiden. Erittäin hyvä mittari siihen on se, todistaako sanoja omalla elämällään ja saavutuksillaan hänen tietävän mistä puhuu. Loisto esimerkki täydellisen väärästä ihmisestä oikealla paikalla oli aikoinaan Kokkolan Kauppaoppilaitoksessa kanssani samaa aikaa ollut markkinointilinjan vastaava opettaja. Hän oli nimittäin tehnyt tarinan mukaan kolme konkurssia ennen opettajaksi ryhtymistään, joten olin sitä mieltä, että kannatti tehdä aina vastakkainen veto suhteessa hänen viisauksiinsa. Kaikista pahin virhe on se, jos jonkun deadlinen lähestyesssä joutuu paniikkiin ja kyselee hajanaisesti sieltä täältä ”erillisohjeita” ja huomioi ne. Ennuste on silloin tyly. Kullan arvoisia ovat ne ystävät, jotka pohtivat kanssasi rehellisesti ja realistisesti oman mielipiteensä ilmoittaen, mutta yrittämättä vaikuttaa päätöksiisi heidän omien toiveidensa mukaan.
Olet aina vain niin hyvä, kuin on heikoin lenkki ketjussa. Siksi olen kiitollinen isolle joukolle ihmisiä, tuotteita sekä yrityksiä. Ilman teitä ei saavuttamani arvonimi olisi ollut mahdollista. Kaikki kuvani on kuvattu Nikoneilla, enimmäkseen D810-rungolla ja 85mm tai 14-24mm -putkilla. Kaikki kuvani on valaistu Elinchrom-salamoilla, enimmäkseen Quadroilla. Nämä MQEP-kuvat oli printattu Epson tulostimella. Silloin on helppoa tehdä luottavaisesti töitä, kun laitteet ovat parempia kuin niiden käyttäjä. Ja erityiset kiitokset: Kenneth Hilapieli, Samuli Luhtala, Markku Westerlund, Tiina Ahteela, Jyrki Tuppurainen, Juha Saviluoto, Kai Toivakka, Merja Ailama-Mäkitalo, Juha Harju, Mikko Säteri, Samuli & Heikki Seppälä, Maj-Britt & Kalle Björndahl, Eki Virkelä, Matti J Kaleva, Markku Rintala, Marko Sormunen/Sevent, Henri Äijälä/Suomen Ilmailumuseo, Alpo Syvänen, Onni Wiljami Kinnunen, Johanna Ristimäki, Anna Perenna, Nea Katariina, Heidi Kallioinen, Rahil Khalifa, Valentine from hell, Shadow Self, Sadie Scissors, MA Fox, Ginger Ale, Iiriva, Tiina Rikala, Decadënz, Mary The Red Ruby, Nana Foxglove, Varpu Heather, Tiia Marja Katariina, Iris Katariina, Meri Rasilainen & Noctrexa Von Hexed, Nikon, Elinchrom, Epson, SAV Ry, KuvaSeppälä -yhtiöt Oy, JAS Tekniikka, Finnfoto, Color-Kolmio, FEP & Mitja Kortepuro!
Tämä projekti mahdollisti jatkuu vielä näyttelyjen muodossa, mutta muilta osin lienee aika siirtää tässä opitut asiat tuleviin tarinoihin…
AperDude
aperdude.com 