JA ELÄINSADUN OPETUS OLI?!?

MQEP-arvonimiprojekti kaipaa tässä vaiheessa pientä yhteenvetoa, ettei kaikki toissaviikonlopun opit pääse unohtumaan. Monet kaksi vuotta vanhat ajatukset saivat vahvistuksen ja joitakin uusia löytöjä oli katettuna Puolalaisiin pöytiin. Tässäpä vielä kerran siis asiaa VPL:stä… 

Ensinnäkin pakko todeta sarjaa rakennettaessa, että kuvien suunnan, muodon, tyylilajin ja sisällön päättäminen mahdollisimman aikaisessa vaiheessa mahdollisimman yhtenäiseksi on tärkeää. Alunperin ajattelin tehdä kahta eri leveyttä olevia vaakakuvia, mutta onneksi muutin tuon suunnitelman ja tein kaikki kuvat saman kokoisina. Ensi vilkaisulla todettava ulkoasun yhtenäisyys oli kyllä todella tärkeää. Seitsemän hakijaa tavoitteli MQEP-arvonimeä ja minun silmilläni kaksi sarjaa oli omaani vielä yhtenäisempää, mutta sitten neljä sarjaa eivät olleet kovinkaan tasaisia siinä lajissa. Näistä neljästä kaksi jäikin viivan alle.

Ohessa jyry ihmettelemässä VPL videota. (Kuva: Tiina Haring)

Ohessa jyry ihmettelemässä VPL videota. (Kuva: Tiina Haring)

Tyylin/sisällön valinta ei ole täysin kuoleman vakavaa tai kriittistä. Tärkeää on lähinnä se, että valitsemasi tyyli sopii sisältöön ja ETTÄ VIET TYYLIN KÄYTÄNNÖN TOTEUTTAMISEN TARPEEKSI PITKÄLLE. Tässä sarjassa olevat ja Euroonpanmestaruuskilpailuissakin menestyneet kuvani esimerkiksi äänestettiin muutaman kollegani toimesta pois Suomen World Cup -joukkueesta, koska kuvani olivat mm ”liian lapsellisia”. Valitsin tyylilajiksi ”sankaritarut”, joten lienee kai selvää että toteutin tässä elämän mottoani ”tosissaan muttei vakavissaan” ja olin tietoisesti korni, ainakin jos verrataan ryppy otsalla tehtyihin valokuviin. Olen käyttänyt samaa tyylilajia ennenkin ja minun silmissäni se on ansio, eikä heikkous. Kaipa sekin, että hankin projektin aikana kiinalaisen miekan, konekiväärin näköisen ilmapistoolin, kranaatin jäljitelmän, kaksi rakennusten pienoismallia, lipasliivit, muutaman tikarin, viikinkikirveen sekä kasan valokuvia linnoista, raunioista ja luostareista todistaa minun rakentaneen sarjaa nimen omaan tosissaan, mutta ”irrallaan rajoittavan aikuisuuden kahleesta”. Suomessa vaan minun näkemykseni mukaan ollaan liikenteessä turhan usein karrikoiden todettuna rautakanki perseessä ja laput silmillä. Itse haluan heittäytyä mukaan persoonallani kuviin ja viedä ne passikuvasta mahdollisimman kauas silloin kun se on mahdollista. Ja se, mitä kukakin ajattelee tyylistäni on heidän asiansa. Lapsenomaisesti uskoin, että sarjani näyttävyys ja yhdenmukaisuus tuo minulle arvonimen. Jos näin ei olisi käynyt, olisin niellyt sen ilmeettömästi ja olenkin myös tuijotellut ”vaikka uskotkin itseesi voit silti olla ihan paska” -meemejä rinnakkaistodellisuudesta. Mutta kuten aiemmimassa blogikirjoituksessani totesin, täytyy aina pelata voittaakseen, joten minäkin lähdin hakemaan arvonimeä, enkä vain katsomaan miten käy. Suorastaan pidin huolta, että jyry huomaa valitsemani linjan kaikessa. Esittelyvideoni oli täysin linjassa esittäen naivin maailmanlopun tarinan. (Käy vilkaisemassa lopputekstein varustettu versio tästä, jos et ole vielä sitä nähnyt.) Lienee selvää, että kuvien takana ripustussuunnan ja -järjestyksen kertova tarra sisälsi sarjan logot, kuten myös DVD:n kansilehti. Käsittääkseni näitä kahta viimeistä eivät edes tuomarit nähneet, mutta minulle on itsestään selvää, että kaikki materiaali on linjassa ja ammattimaisesti viimeistelty. Säännöistä löytyy mahdollisuus käyttää oheismateriaalia tukemaan sarjaansa. Viisi yrittäjää ei käyttänyt mitään, yksi oli pyytänyt yhdistyksen presidenttiä lukemaan yhden kappaleen mittaisen esitelmän ja minulla oli tuo video, jossa kuvien ja tarinan lisäksi oli pari elävän kuvan pätkää ja tätä varten nauhoitettu teemabiisi. Jotkut saivat arvonimen pelkillä kuvillaan, mutta itse olen varma, että oma sarjani herätti jyryn videon, tarinan ja juuri tuon ”lapsellisuuden” ansiosta. Olinkin varma etukäteen, että erotun ja minut tullaan muistamaan. Monien mielestä se oli riski. Minun mielestä on isompi riski yrittää olla huomiota herättävä virastotalo sadan muun virastotalon kanssa samalla kadulla. En suinkaan väitä, että tämä olisi oikein tai että kaikkien kannattaisi olla tätä mieltä. Totean vain, että minä olen tätä mieltä ja tulosten valossa se on minulle toiminut.

Eipä tietenkään kaikesta kannata tehdä tiedettä, koska muutenhan voisimme päätellä, että hiusten pituus korreloi suoraan mahdollisuuksiin saada arvonimi. Huvittava yksityiskohta on se, että me suomalaiset arvonimen haltijat näytämme jääkauden jälkeen luolasta heränneiltä idiooteilta (pahoittelut Onni). Olipa joku ulkomaan elävä ihmetellytkin asiaa ääneen ”mistä te löydätte näitä” -tyyliin…

Toinen huvittava yksityiskohta on myös se, että marraskuussa -99 voitin Vuoden Muotokuvaaja -tittelin myös ulkomaisen raadin arvostelemana. Tuolloin nimittäin Norjan ammattikuvaajien yhdistys jyrytti vuosikilpailun. Olenko siis ymmärretty vain ulkomailla? 😉 Noh, samana vuonna suomalainen jyry myönsi suomalaisen mestariarvon, joten jotain on reppuun jäänyt kotimaastakin…

asdfasdf

Matti J. Kalevan tapa ottaa ”keikoille” mukaan kaiken tarvittavan lisäksi myös ”kaikki tarpeeton, jota voi mahdollisesti kaivata” on sen verran iskostunut minuunkin, että mukana autossa seurasi kuljetuskärry kuville.

Arvonimihaun päätuomari kertoi, että tärkein hetki hakijan kannalta on se, kun jyry saapuu paikalle ja näkee kuvat ensimmäisen kerran. Silloin sekunnissa tuomari joko kokee tai ei koe ”WOW-factoryä”. Jokainen jyryläinen haluaa tulla vaikutetuksi, jokainen haluaa nähdä jotain inspiroivaa. ”Ensi tapaamisen” jälkeen sitten taistellaan mm siitä, onko kuvien viimeistely riittävän ammattimainen. Ja itse sain mm useammalta jyryläiseltä hyvää palautetta nimen omaan tyylistä ja lähestymisestä…

Miksi kaiken maailman arvonimiä kannattaa jaagata?!?! Haluan taas kerran korostaa, että varsinainen palkinto on itse matka ja ne opit, mitä sen aikana saa. Plakaatti on vain myöhemmin jaettava todistus siitä, että matkaan on suhtautunut tosissaan. Voin sanoa, etten vieläkään kehtaa kutsua itseäni varsinaiseksi kuvankäsittelijäksi, mutta olen viimeisen kahden vuoden aikana oppinut aiheesta enemmän kuin aiemmin yhteensä. Ja kun aihe ja tyylilaji olivat irti normitodellisuudesta, niin mielestäni sen ansiosta opin merkittävästi myös mallin tunteiden ilmaisusta. Ja tarkoituksen mukaisesta ja nopeasta miljöövalaisusta. Ja suunnittelusta. Ja, ja, ja…

asdfasdfasd

Jyrytys tapahtui upeassa Artus Housessa, josta oli pakko ottaa talteen muutamia yksityiskohtia iPhone6:lla.

Kaiken kaikkiaan haluan rohkaista sinua seuraamaan visioitasi kaikilla elämän osa-alueilla. En tietenkään tarkoita sitä, että jos tajuaa kulkevansa paskassa, pitää jatkaa paskassa kulkemista koska aikoinaan niin päätti. Tarkoitan ennemminkin sitä, että kun joku kommentoi omaa suunnitelmaasi tai haavettasi vaikkapa lapselliseksi, niin sinun on hyvä tiedostaa sinun olevan ainoa, joka katsoo suunnitelmaasi sisältä omaten kaiken sen tiedon, taidon ja kokemuksen mitä sinulla on. Esimerkiksi loistavakin kuvausidea on loistava vain sen idean keksineen päässä, silloin kun juuri ko henkilöllä on sen toteuttamiseen vaadittava osaaminen ja into. Toisen tulkitsemana toisenlaisilla taidoilla ja erilaisella innostuksen asteella voi lopputulos olla jopa hieman paskan alapuolella. Ei futisjoukkueen puolustajalle ole yleensä hyvä idea kuljettaa pallo itse läpi koko kentän ja kiskaista maali, vaikka eräänä päivänä aikaa takaperin Maradonalle se oli.

Ja vieläpä kannattaa olla tarkka kenen kommentteja haluaa kuunnella ne käytännössä huomioiden. Erittäin hyvä mittari siihen on se, todistaako sanoja omalla elämällään ja saavutuksillaan hänen tietävän mistä puhuu. Loisto esimerkki täydellisen väärästä ihmisestä oikealla paikalla oli aikoinaan Kokkolan Kauppaoppilaitoksessa kanssani samaa aikaa ollut markkinointilinjan vastaava opettaja. Hän oli nimittäin tehnyt tarinan mukaan kolme konkurssia ennen opettajaksi ryhtymistään, joten olin sitä mieltä, että kannatti tehdä aina vastakkainen veto suhteessa hänen viisauksiinsa. Kaikista pahin virhe on se, jos jonkun deadlinen lähestyesssä joutuu paniikkiin ja kyselee hajanaisesti sieltä täältä ”erillisohjeita” ja huomioi ne. Ennuste on silloin tyly. Kullan arvoisia ovat ne ystävät, jotka pohtivat kanssasi rehellisesti ja realistisesti oman mielipiteensä ilmoittaen, mutta yrittämättä vaikuttaa päätöksiisi heidän omien toiveidensa mukaan.

Olet aina vain niin hyvä, kuin on heikoin lenkki ketjussa. Siksi olen kiitollinen isolle joukolle ihmisiä, tuotteita sekä yrityksiä. Ilman teitä ei saavuttamani arvonimi olisi ollut mahdollista. Kaikki kuvani on kuvattu Nikoneilla, enimmäkseen D810-rungolla ja 85mm tai 14-24mm -putkilla. Kaikki kuvani on valaistu Elinchrom-salamoilla, enimmäkseen Quadroilla. Nämä MQEP-kuvat oli printattu Epson tulostimella. Silloin on helppoa tehdä luottavaisesti töitä, kun laitteet ovat parempia kuin niiden käyttäjä. Ja erityiset kiitokset: Kenneth Hilapieli, Samuli Luhtala, Markku Westerlund, Tiina Ahteela, Jyrki Tuppurainen, Juha Saviluoto, Kai Toivakka, Merja Ailama-Mäkitalo, Juha Harju, Mikko Säteri, Samuli & Heikki Seppälä, Maj-Britt & Kalle Björndahl, Eki Virkelä, Matti J Kaleva, Markku Rintala, Marko Sormunen/Sevent, Henri Äijälä/Suomen Ilmailumuseo, Alpo Syvänen, Onni Wiljami Kinnunen, Johanna Ristimäki, Anna Perenna, Nea Katariina, Heidi Kallioinen, Rahil Khalifa, Valentine from hell, Shadow Self, Sadie Scissors, MA Fox, Ginger Ale, Iiriva, Tiina Rikala, Decadënz, Mary The Red Ruby, Nana Foxglove, Varpu Heather, Tiia Marja Katariina, Iris Katariina, Meri Rasilainen & Noctrexa Von Hexed, Nikon, Elinchrom, Epson, SAV Ry, KuvaSeppälä -yhtiöt Oy, JAS Tekniikka, Finnfoto, Color-Kolmio, FEP & Mitja Kortepuro!

Tämä projekti mahdollisti jatkuu vielä näyttelyjen muodossa, mutta muilta osin lienee aika siirtää tässä opitut asiat tuleviin tarinoihin…

AperDude

aperdude krister löfroth MQEP

 

Mainokset

TÄTÄ SE MUN UNENI TIESI!!!!

Emmää mitään unia nähny, oli vaan raflaava otsikko. Näinhän ne myy paskalehtiäkin, joten miksei myös paskablogia vois myydä samalla taktiikalla.

Joka tapauksessa olen tällä hetkellä Torunissa, Puolassa, kuten kaikki näitä löpinöitä lukeneet tietää. Edellisen kerran olin punavalkean lipun maassa lukion toisluokkalaisena, kun käytiin tarkistamassa KPV:läisten kanssa onko pallo vihreämpi etelässä. Tuolloin elimme neuvostojen aikaa, joten dollarikaupassa jonoteltiin kolmeen otteeseen, ensin tiskille katsomaan tavaraa, sitten kassalle maksamaan ja lopuksi tiskille hakemaan tavaraa. Ostin Sanyon kannettavan C-kasettisoittimen, oli melko reteetä saada kuunnella musaa ihan kulkiessa. Oltiin Olstynin kaupungin vieraana ja majoituttiin itä-Saksan yleisurheilumaajoukkueen kanssa samassa hienossa hotellissa. Se ei estänyt meitä kuitenkaan joutumasta lepakonmetsästykseen, sellainen kun tuli vastaan kerran käytävällä…

No se muinaishistoriasta ja siirytäänpäs vain paria päivää taaksepäin. Tänne tultaessa Finnlines-elämys oli juuri niin puuduttavaa kuin saattoi kuvitellakin. Ajomatka Saksan puolella meni karstoja poltellessa ja pakko todeta, ettei Volvon kyydissä ole liiemmälti eroa riippumatta onko taulussa markka vai kaksi. Puolan läpi puskeminen taas oli tuskaista. ”Valtatie” kun kulki kylien läpi ja oli välillä koristeltu kauniin liikennevaloin. Perehtymällä Torunin erikoisuuksiin etukäteen tiesin mm että kaupungin linna on rakennettu 1230 ja että kaupunki on erikoistunut pipariin. Lähestyttäessä kaupunkia vaan ihmetytti se, että jälkimmäinen näytti keskittyvän metsään jo parikymmentä kilometria ennen kohdetta. Kauniin ilmaston ansiosta näemmä rakkauden ammattilaiset kun olivat siirtäneet tuotannon luontoon. Reviirit oli jaettu sopuisasti, kilometria lähempänä ei lajitoverit olleet toisiaan. Joku oli lähes luonnonmukaisessa asussaan, joku taas enemmän pukeutuneena luotti ”roudan ajavan porsaan kotiin”. Mutta on hienoa että markkinatalous kukoistaa, tehkää työtä jolla on merkitys!

No eilen sunnuntaina THE REVENGE OF THE VERY PISSED LADIES -kuvasarjani oli jyrytettävänä ja tapahtui mm seuraavaa:

No mähän olin hyvissä ajoin ilmoittanut, että multa tulee jyrytykseen kuvien lisäksi video, jossa on myös ääniraita. Ihan vaan varmistelin, vaikka säännöissä lukeekin, että videoita ja kaikkee muuta ylimääräistä saa näyttää, joten maalaisjärjellä ajateltuna vehkeet on paikalla automaattisesti. Sanoin myös, että jos ei Puolassa ole projektoria tai monitoria, niin otan mukaan projarin, läppiksen ja kankaan. Noh, paikalla selviää, että käytössä on TV, johon saa signaalia sisään vain VGA:lla, mutta ei mitään läppäriä tai reeveereesoitinta. Mulla varasysteemin varasysteemin B-rappuna oli mukana iPad ja siihen viime vuosituhannelta oleva VGA-sovitin. Ja neljän mukana olevan median lisäksi video oli tietty myös Dropboxissa, joten pystyin ratkaisemaan järjestäjän puolesta sen, että jyry näkisi videoni. Heti kun 2 kesäpoikaa oli koittanut saada telkkua 45 minuuttia toimimaan ja todenneet sen mahdottomaksi, irrotin ja kytkin kaikki piuhat uusiksi ja yllättäen ruutu toimikin. Onneksi mukanani oli myös uskollinen Marshall-kaappini, joten ääntäkin showhun saatiin…

Niin ja muistinkos mä kertoo tulosta?!? Ne jotkut kollegathan arvailivat tulokseksi sarjalleni 7-0. Ne oli kyllä tosi lähellä totuutta, äänestys päättyi nimittäin 6-1. Tosin suunta oli toisin päin, eli noilla numeroilla sain arvonimen. Joten Suomessa on nyt kaksi Master QEP -arvonimeä. Kiitos kaikille minua tukeneille, minua rehellisesti kasvoille sparranneille, upeille malleilleni, parhaille yhteistyökumppaneille ikinä ja Mitjalle! Ilman teitä tämäkin saavutus olisi jäänyt aikomukseksi. Ja yllättävänä kunniana vielä mainittakoon, että arvonimen saatuani minut napattiin heti jyryyn ja pääsin tuomarin ominaisuudessa elämään loppujen hakijoiden sarjat läpi. Tämä matka on siis ollut sekä erikoinen että erityinen…

AperDude

PS. Tällänen meiniki oli jyrytyksen jälkeen….

Tässä meikkis jyryn kanssa.... (Kuva: O. W. Kinnunen with iPhone5)

Tässä meikkis jyryn kanssa…. (Kuva: O. W. Kinnunen with iPhone5)

Videoo pukkaa…

MQEP-arvonimihaussa on myös ulkokuvalliset asiat tärkeitä. Eli esim tarinalla, esillepanolla sekä muilla tämän kaltaisilla asioilla on vaikutusta lopputulokseen. Sunnuntain jyrytyksen lähestyessä kerron teille kuinka olen ratkaissut sarjani esittelyn.

Suunnittelin pitkään tekeväni myös kuvien ulkoasusta jotain erikoisempaa ja sarjan henkeen sopivan agressiivista. Loppujen lopuksi käännyin sellaiseen ratkaisuun, että pidän kuvat kuvina, mutta teen esittelyvideon, joka sisältää tarinan, teemabiisin ja pari videonpätkää. Minulla ei ole tietoa, onko näin tehty koskaan, mutta olen käsityksessä, että tämä olisi ensimmäinen esittelykerta tämän kaltaisella kombinaatiolla.

On mielenkiintoista tehdä rajanveto siihen, miten pyrkii lisäämään kuvien vetovoimaa. Tosi asiassa pohjimmiltaan olen sitä mieltä, että pelkkien kuvien pitäisi riittää tai olla riittämättä arvonimen saamiseen. Toki olen myös sitä mieltä, että ammattilaisuuteen vaaditaan myös kyky esitellä tekemisensä ammattimaisesti, joten tämä ”terällä tasapainoilu” kuuluu hyvinkin kokonaisuuteen. Kun suoritin aikoinaan Mestari-arvonimen Suomessa, siihen kuului sarjan henkilökohtainen esittely ja omien työskentelyperiaatteiden selvittäminen. Sitä pidin kovin tarkoituksen mukaisena, siinä seistiin omilla kasvoilla, ajatuksilla ja sanoilla kuvien edessä.

Esittelyvideoni youtubessa pääset katsomaan klikkaamalla TÄSTÄ. (Tässä videossa on lopputekstit, mitä anonyymiteetin vuoksi ei varsinaisessa arvonimivideossa ole.)

Ainoa harmittava asia tässä videossa on se, että tasapainoilin sen kanssa, ettei minua tunnista videosta ja silti olisin halunnut upean meikkini näkyvän. Ensimmäinen onnistui ja jälkimmäinen ei. Siispä on pakko heittää tähän kuva naamastani videota kuvattaessa.

FullSizeRender

MEIKKI: Making Hell

Torstaina kävin hakemassa Helsingistä lopulliset vedokset ja auton pakkailu on muutenkin jo käynnissä. Sääntöjen tiukka painoraja kun ei mahdollista luvallista kuvien lähettämistä silloin kun kuvia on 20 kpl, kun ne ovat isohkoja ja kun ne ovat tehtynä asialliselle materiaalille. Niinpä luvassa on roadtrip Suomen ainoan MQEP-tittelin haltijan kanssa, nimittäin Onni Wiljami Kinnunen lähtee samaan tilaisuuteen tuomaroimaan samalla kyydillä.

Olenko sitä mieltä, että kaikki on tehty??? En. Nimittäin hakiessani lopulliset kuvat totesin, että kolmeen kuvaan olisin halunnut tehdä muutoksia. Olenko sitä mieltä, että kaikki järjellinen on nyt tehty??? Kyllä. Kaikki se, mitä on ollut mahdollista tehdä, on tehty. Noista pienistä muutoksista mitä olisin halunnut vielä tehdä ei jää mikään kiinni. Kuten olen jo aiemmin todennut, lähden hakemaan Puolasta arvonimeä ja jyryn duuni on sitten päättää, saanko sen vai en. Ensi maanantaina sitten tuo tieto on olemassa, eli palataan siis silloin…

AperDude

 

 

MITÄ MÄÄ SANOIN?!?!?!?!?!?

Lähestymme vääjäämättömästi päivää, jolloin joillakin muilla tai minulla on oikeus käyttää sanontaa ”MITÄ MÄÄ SANOIN?!?!?!?!” Nimittäin nyt on lopulliset vedokseni printattavana MQEP-arvonimihakuun, eli kaikki tehtävissä oleva on suunnilleen jo tehty… Päätöksestä olla mukana moisessa haasteessahan koko tämä blogini alkoikin pari vuotta takaperin. Kesäkuun 12 päivänä Torunissa, Puolassa raati jakaa sitten peukaloita ylös tai alas…

POISTU AHDISTAVASTA ILMAPIIRISTÄ

Tätä ei välttämättä usko edes läheiset ystävänikään, mutta olen kovin herkkä ympäristön tunnelman vaikutteille. En voi siis valita piittaanko paikan ilmapiiristä jossa olen, joten minun kannattaa valita missä olen. Olin mukana eräässä kollegiaalisessa ryhmässä ja törmäsin tietoon, että tietyt henkilöt olivat tuominneet jo etukäteen ja toistuvasti hakusarjani häviävän haun tuomariäänin 0-7 ja niinpä minun jäävän ilman arvonimeä. Syitä sarjani huonouteen oli myös käsitelty seikkaperäisesti läpi. Minulle asti näitä ”tärkeitä tietoja” ei kuitenkaan toimitettu, joten kyseessä oli kovin perisuomalaista ”selän takana” puhumista. En mene syvemmälle asiaan nyt, enkä mennyt silloinkaan, koska en halua olla myrkyllisessä ilmapiirissä sekuntiakaan enempää kuin on pakko. Siispä sanouduinkin tuolloin alkuvuonna irti välittömästi ryhmän toiminnasta. Vaikka vasta kesäkuun arvonimihaun jälkeen on jonkun mahdollista nauraa partoihinsa, kieltämättä mieltäni lämmitti kovasti se, että parjatun huonoilla kuvillani olin Euroopanmestaruuskisoissa finalisti.

Olen vakaasti sitä mieltä, että aina kannattaa valita ihmiset, joiden neuvoja kannattaa kuunnella silloin kun on rakentamassa jotain vaativaa projektia työssään, elämässään tai missä tahansa. Sarjani rakennusvaiheessa niiden muutamien ihmisten kommentit joiden kanssa keskustelin hajosivat eri suuntiin, eri kuvia arvostettiin ja arvosteltiin. Kaksi erityisesti arvostamaani osaajaa Matti J. Kaleva ja Onni Wiljami Kinnunen nähtyäni kuvani kertoivat käsityksenään, etten tule arvonimeä saamaan. Kasvotusten. Perustellen. Sitä arvostan! Onnihan on ainoa suomalainen kyseisen arvonimen haltija, joten luonnollisesti tässä tapauksessa valitsinkin perustellusti huomioida hänen kommenttinsa. Pohjalaisjunttina todellakin nautin rehellisyydestä ja todellakin arvostan suorapuheisuutta. Evakossa hämäläisten keskuudessa asuen, olen huomannut että tämä puoleni koetaankin monesti ennemmin röyhkeytenä kuin kunnioituksena. Noh, olen kyllä törmännyt useinkin siihen, että jo se, että omaa mielipiteen ja esittää sen ääneen koetaan hyökkäävänä ihan heimosta riippumatta.

Minulle kunnioitus ilmenee suoraan puhumalla. Puhukaa niille, joille teillä on asiaa.

TAVOITTEEN ASETTELUA

Ei ole oikeaa tapaa asettaa tavoitteita. Joillekin tavoitteiden on oltava lähellä, helposti ja usein saavutettavissa. Ja jollakin on tavoitteet oltava pilvissä, kaukaisena majakan hehkuna horisontissa. Joka tapauksessa aina matka on varsinainen palkinto, sen aikanahan kaikki oppi jo saavutetaan. Itse olen aina kuulunut tähän jälkimmäiseen ryhmään. Aikoinaan ensimmäisellä valokuvauksen opintojaksollani saavutin kusipään maineen ilmoittamalla minusta tulevan Vuoden Muotokuvaajan. Myöhemmin maineeseeni tehtiin lisäys: ”kusipää, joka pitää sanansa”. Jos tavoitteiden asettaminen korkealle, niiden sanominen ääneen ja ponnistelu niitä kohti tekee minusta kusipään, niin olen ylpeä kusipää.

Minulle tavoitteiden pitää olla jossain kaukana, lähes saavuttamattomissa. Tämän kaltainen tavoitteiden asettelu (sekä deadlinet) saavat minut nousemaan sohvalta. En halua koskaan olla mäkihyppääjä, joka tekee ”oman suorituksensa ja katsoo mihin se riittää”. Menen hakemaan Puolasta MQEP-arvonimen ja jyryn tehtävä on päättää saanko sen vai en, en mene pyytämään anteeksi olemassaoloani tai selittelemään sarjan heikkouksia. Menen vain voittamaan ottelun ja pillin vihellyksen jälkeen tiedän voitinko vai hävisinkö. Jos tietää etukäteen häviävänsä, niin silloin häviää. Aina ja varmasti. Kävin aikoinaan NLP-opiston peruskurssin ja huomasin käyttäneeni jo aiemminkin mielikuvaharjoituksia menestymisestä, en tokikaan samalla tavalla hienosti jäsenneltynä. Minulla on ennemmin kiitospuhe kirjoitettu valmiiksi, kuin ruoska kädessä odotan tuomiota päästäkseni rankaisemaan itseäni huonoudestani.

Älä anna muiden painaa sinua tai tekemiäsi alas. Luota itseesi ja kuuntele itseäsi. Kukaan muu ei ole yhtä kiinnostunut sinusta kuin sinä, eikä kukaan muu tunne sinua ja taitojasi yhtä hyvin kuin sinä. Pelaa aina voitosta vihellykseen asti, vaikka tilanne olisi ulkoa katsellen epätoivoinen. Ole niin usein kuin mahdollista sellaisissa paikoissa, missä voit imeä itseesi positiivisuutta, karkaa kaikesta negatiivisestä niin kaus kuin pystyt.

AperDude

P.S. Erityisherkkyys on mielenkiitoinen aihe. Alan perusteos on Elaine N. Aronin kirjoittama ”erityisherkkä ihminen”. Vaikket itse uskoisi edes kuuluvasi kyseiseen ryhmään, suosittelen tätä kirjaa luettavaksi, jos yhtään ihmisyys kiinnostaa.

MENESTYKSEKKÄIDEN LUENNOITSIJOIDEN SALAISUUS

Yleisesti on vallalla käsitys, että luentojen sisältö ratkaisee, että sisältö on lähes sata prosenttia esityksen painoarvosta. Mutta tämä ei pidä paikkaansa! Tänä ulkokultaisuuden aikakautena, jona sisältö-sana ei edes tunnista muinaista kaimaansa, on tärkeintä vain se, miltä luennoitsija näyttää ja miten hän messagea viestittäisi, jos sellainen olisi olemassa.

Halusin esittää asian kaavakuvamaisen tarkasti, joten oheinen kuva kertoo olennaisimmat vinkit, mikäli haluat menestyä luennoitsijana/esiintyjänä.

asdfasdf

Tästä lookista vaan siis kopioimaan, jos menestys maittaa. Ja ulosanti pitää lisäksi olla sujuvaa, vaikkei ole mitään sanottavaa.

Sitten ajankohtaisiin kuulumisiin, nimittäin FEP jakoi eilen illalla EM-kisojen palkinnot. Kuusi suomalaista kuvaaja meni finaaleihin asti ja mitaleja nappasi Onni Wiljami Kinnunen yhden jokaista väriä ja otti sen lisäksi vielä yhdessä sarjassa finaalipaikan, Antti Karppinen otti kultaa ja finaalipaikan, sekä Vesa Tyni nappasi pronssia. Nämä kolme titaania luonnollisesti saivat myös kaikenmoisia mainintoja sellaisen listan, ettei sitä tähän voi kirjoittaa. Itse olin Illustration sarjassa finalisti höystettynä yhdellä Merit Awardilla. Neljä kuudesta finalistista ja kaikkien mitalien ottajat esitellään Suomen parhaat henkilökuvat -kirjassa. Onneksi olkoon kaikille menestyneille!

wdscd

Jokaisessa sarjassa kisataan aina kolmella kuvalla, mutta yksittäisiäkin kuvia palkitaan. Tämä Ilmailumuseossa kuvattu THE REVENGE OF THE VERY PISSED LADIES -sarjaan kuuluva kuva Shadow Selfistä toi Merit Awardin. (Nikon D810 + 14-24mm f2.8 & 4 kpl Elinchrom Quadra.)

Huomenna on sellainen tiistai, että Ylen aamutelkkarissa puhutaan henkilökuvauksesta ja onneksi sattumalta aiheesta on juuri kirjoitettu kirja, jota epäilemättä sivutaan. Joten jos haluat tarkastella oheisten vinkkien toimimista käytännössä suorassa TV-lähetyksessä, niin virittäydy aamulla noin klo 6.51 taikalaatikon ääreen.

Hiphei uutta viikkoa selättämään…

AperDude

”CALL ME MASTER”!!!

Nyt yksi suomalainen voi otsikon lauseen sanoa ja sen sanookin, nimittäin FEP juhlisti juhannusta pitämällä konferenssiä Derbyssä (UK) ja jyryttämällä uusia QEP ja MQEP -sarjoja. Nyt vihdoinkin saatiin Suomeen ensimmäinen MASTER QEP -arvonimi ja kukaan alaa tuntevaa ei varmaan ihmettele, että moisen kunnian ansaitsi Onni Wiljami Kinnunen Oulusta.

Onni teki melkein kymmenen vuoden uran ensin muotokuvaamossa, mutta palo tehdä täysipäiväisesti mainoskuvauksia saivat vuosien jälkeen miehen perustamaan oman yrityksen. Mies onkin nyt muokannut itselleen Oulun keskustan ulkopuolelle unelmien mainosstudion, johon mahtuu vaikka auto kuvattavaksi. Pääosa asiakkaista on pääkaupunkiseudulta ja mainostoimistojen AD:t ovat tulleet tutuiksi huolimatta muutaman sadan kilometrin välimatkasta.

Onni kuuluu on/off-henkilöihin, koska hän on aina kouluista poistunut joko erotettuna tai kiitettävien paperien kanssa. Kompromissit ovatkin vitsi silloin, kun tavoitteet on pilvissä. Suomalaiset kuvaajat ovat menestyneet loistavasti FEP:n Europen Photographer- sekä World Cup -kisoissa ja Onni on ollut tämän joukon keuloilla. Osaaminen on tunnustettu siis maailmanlaajuisillakin hiekkalaatikoilla.

Käykää penkomassa nuo laittamani linkit, Onnin kuvia kelpaa penkoa. Valolla muotoilu on tarkoituksen mukaista, kuvissa mennään taitavasta käsittelystä huolimatta tarina edellä ja kaikki on kuorrutettu sopivasta ripauksella mustaa huumoria. Onneksi olkoon Onni!!! Mielenkiinnolla odottelen MQEP-arvonimen rantautumista Suomeen jatkossakin!

AperDude

”TAI VASTAAVA”

Nyt on melko kiivas pätkä keväästä vedetty läpi. FEPin konferenssi Italiassa ja Kuva&Kamera -messut Messukeskuksessa kruunasivat viimeisten 10 päivän vauhdikkaan rallin. Mitään ei tietenkään opittu, mutta muutama asia jäi toki mieleen…

”TAI VASTAAVA”

Slim fit -on meidän ponäköiden nöyryyttämiseksi keksitty termi ja vaatteiden muotoilu. Samaan tapaan kusetusta on autovuokraamoiden ”tai vastaava” käsite. Triesteen pääsee järkevästi vain yhdella tai kahdella välilennolla, joten taloudellis-aikataulullis-mielekkäisyydellisin perustein lenneltiin suoraan Milanoon hakemaan vuora-autoa, jolla huitaistaisiin loppumatka autostradaa näppärästi. Mitään isoa autoa ei tietenkään kahdelle hengelle tarvi laittaa, joten perushelppo ja tukeva saksalainen VW Golf oli varma valinta. No vuokraamon faabian myytyään vakuutuksen löi sitten Fiatin avaimet käteen. Ehkäpä Itaaliassa itaalialaisten mielestä Fiat on ”tai vastaava” Golffin kanssa. Sitten kun itaalialaiset tulee Suomeen pitämään mallikurssia ja tilaa meikäläiseltä 18-vuotiaan fitnesmallin, joka on ammatiltaan kilpatanssija ja harrastaa sirkusakrobatiaa, rahtaan niille siwan kassalta työttömäksi jääneen Tyynen, jonka tanssikokemus on jäänyt sunnuntai-iltojen tanssitekotähtienkanssataiitke -ohjeman varaan ja joka käyttää normikokoisia salileggareita toisen pohkeensa ympärillä säärystimenä. Siinä teille ”tai vastaavaa”…

No joka tapauksessa ilmoitetussa ruudussa odotti tuliterä Fiat 500L. Autohan näyttää räjähtämispisteeseen pumpatulta reino-tohvelilta, mutta siitä huolimatta päätin antaa autolle mahdollisuuden. Luetteloin teillä tässä havaitsemiani ominaisuuksia tuosta uudesta 500L -auton kaltaisesta laitteesta:

  • Penkki on tueton ja kova. Pakaroita ei tunne omikseen 15 kilometriä ajettuaan, eikä ollenkaan 30 km matkan jälkeen.
  • Jousitus ja alusta on täysin tunnoton. Auto heiluu kuin teinipoika limudiskossa ensikänneissään. Päivän ajomatkan jälkeen auto ei ehtinyt yöllä heilua valmiiksi, vaan seuraavana aamuna jatkettiin matkaa edellisen päivän heilunnoista.
  • Kojelauta oli kiiltävää materiaalia ja muodoltaan pyöreä, joten se kiilsi kuskin silmiin koko ajan päivän valossa. Lisäksi poppikoneen näyttö oli sellaisessa kulmassa, että noin 90 % aurinkoisesta ajasta sekin kiilsi kuskin silmiin. Poppikone oli lisäksi huono.
  • Kuskin paikalta oli mahdotonta havoita reinon mitään kulmaa ja ajoergonomia oli rakennettu siten, että vain apinan käsivarsilla olisi ylettynyt vaihdekeppiin.
  • Auto oli aika tilava, mutten tajua mitä tilalla tekee pään yläpuolella. Muuten auto oli pieni.
  • Autoon oli laitettu 2 A-pilaria, ettei etukulmista havainnut tulevia autoa ja auton ohjaus oli sen verran tunnoton, että kaikki ilmansuunnat ratissa koilisen ja luoteen välillä saattoivat viedä autoa suoraan eteenpäin.

No tässä vain päällimäiset huomiot, siirrytään eteenpäin, että kirjoitukseen tulee muutakin asiaa kuin katkeraa autofaktaa.

FEPin konferenssi Triestessä

Osallistuin ensimmäistä kertaa FEPin konferenssiin ja kokemus oli monella tavalla mielekäs. Muutama inspiroiva luennoitsija oli koko jutun suola, mutta hienoa oli huomata myös se, että suomalaiskuvaajien taito kuvata ja esiintyä, sekä kyky järjestää messuja/koulutustilaisuuksia kestää kyllä vertailun.

Ehdoton tähti oli Portugalilainen Andre Boto. Kaverilla on uskomaton hahmotuskyky, mitä kaikkea kuvankäsittelyssä kannattaa tehdä ja miten se kannattaa tehdä. Erityisesti pidin Andren SURREALISM-sarjasta. Nämä kuvat on hyvä esimerkki siitä, että kun tyylitaju paiskaa kättä taitojen kanssa, voi jopa fantasiakuvat olla uskottavia. Hahmottamiskyvystä voin esimerkkinä linkittää vaikkapa tämän videon, josta käy ilmi mm kuinka Andre luotuaan kuvaan välonlähteen luo myös ko valosta syntyvät varjot sekä luo märkään katuun asianmukaiset heijastukset. Teknisesti kun käsittely ei tässäkään ole ylivertaisen vaikeaa, mutta tieto mitä kannattaa tehdä sitä saattaa olla.

Paikalla oli kolme suomalaista mieskuvaaja ja tämän jälkeen koko Eurooppa luulee, että suomalaiset mieskuvaajat ovat pitkätukkaisia mustiin pukeutuvia aavistuksen peikon oloisia olentoja, sattui sen verran hauskahkosti osumaan ulkoinen habitus yhteen. Onni Kinnunen ja Vesa Tyni menestyivät erityisen hyvin FEPin kisassa ja Vesan kanssa haettiin QEP-plakaatit. Eiköhän Suomi jäänyt mieleen tällä kertaa muustakin kuin kovaäänisestä huutelusta illan pimetessä.

Ja vaikka näinkin Venetsian ensimmäistä kertaa, niin Triesteen jäi ikävä. Sinne haluan vielä uudestaan...

Ja vaikka näinkin Venetsian ensimmäistä kertaa, niin Triesteen jäi ikävä. Sinne haluan vielä uudestaan…

Haluan lämpimästi suositella aktiisuutta kaikille kuvaajille. Mökkihöperyyden voittamiseen ja silmien avautumiseen on kollegoiden töihin tutustuminen parasta lääkettä.

KUVA&KAMERA -messut

En lakkaa ihmettelemästä sitä, kuinka uskomattomia tuotteita hinta-laatusuhteeltaan Elinchrom on viime vuosina tuonut markkinoille. Kun itse olin teini niin kameralaukullinen putkia ja runkoja tuli kyllä ostettua, mutta salamat jäivät kauppaan hintansa takia. Nykyään löytyy monenlaista eri sarjaa eri tarpeisiin ja edullisimmat laitteet ovat suorastaan halpoja…

Vetäisin itse kahdeksan valaisudemoa ja koska edellisessä postauksessani näytin jo kuvia, en sen kummemmin tässä enää palaa asiaan. Haluan kuitenkin todeta, että valokuvaaminen ei ole soololaji ja minulla oli ilo ja kunnia saada olla osa hienoa tiimiä, kiitos Iris Katariina, kiitos Henri Juvonen, kiitos Oskari Sarjakoski ja Kiitos Kai Toivakka/Color-Kolmio!

Onnistuneen esityksen resepti on hyvännäköinen malli, välähtelevät salamat ja muka-järkevä kertoja. (Kuva: Henri Juvonen with iPhone)

Onnistuneen esityksen resepti on hyvännäköinen malli, välähtelevät salamat ja muka-järkevä kertoja. (Kuva: Henri Juvonen with iPhone)

Näiden huomioiden kanssa siis uuteen viikkoon…

AperDude