HANKKIMASSA KAMERAA???

Potentiaalisen ensikameranostajan ja –käyttäjän suurimpana haasteena on ihan sama asia kuin kenen tahansa maallikon, jos hän joutuu aivokirurgin paikalle leikkauksen alkaessa: hän ei tiedä skalpellien ja muiden vermeiden ominaisuuksista mitään eikä myöskään sitä, mitä niillä voi tehdä, mihin mikäkin laite soveltuu ja mistä hänen kannattaisi olla erityisen kiinnostunut. Tästä syystä käytännössä vaikkapa kameran ostajan on helppoakin helpompaa seota speksien viidakkoon myyjän suosiollisella avustuksella. Jos asiakas kysyy vääriä kysymyksiä, ei myyjän vastauksella ole paljoakaan väliä. Tilanne ei muutu edes silloin, vaikka ostaja olisi ”armoitettu” kuvaaja ja äitinsä mielestä muutenkin kelpo lapsi. Tämän kaltainen heppu on jäänyt jumiin jo aikaa takaperin aiemmin mainittuun speksi-viidakkoon. Hänelle megapikselit, tarkennuspisteiden lukumäärä ja putken pituus ovat itsetarkoitus kuvan visuaalisten arvojen kustannuksella.

Oikeasti hyvä myyjä selvittää minkälaisiin kuvauksiin halutaan kameraa käyttää ja sen jälkeen on mahdollista suositella oikean kokoista kennoa ja sopivia objektiivejä. Esimerkiksi megapikseleiden määrä on vain kameravalmistajien myyntiosastojen keksimä hyvin arveluttava myyntiargumentti, johon tukeutuen perustellaan aivan väärää asiaa. Tosiasiassa objektiivi piirtää aina kuvan, ja jos objektiivi piirtää suttuisen kuvan, ei ole väliä, vaikka se tallennettaisiin miljoonan pikselin kennoon, kuraa mikä kuraa. Pikseleiden määrän erot ovat olennaista tietoa vain, jos niitä verrataan saman objektiivin taakse sijoitettuna. Silloin itse kennojen erot voidaan ottaa näkyville vierekkäisiin kuviin. Ja totta kai on selvää, että ennemmin iso kenno, jos painottaa laatua, mutta nykypäivän isoimmat kennot tekevät sen kokoisia tiedostoja, että tietokoneet paukahtavat täyteen melkoisen äkkiä. Niinpä oikea määrä pikseleitä on oikea määrä pikseleitä RIIPPUEN IHMISEN MIELENKIINNOISTA, TIETOKONEESTA, KUVAUSAKTIIVISUUDESTA JNE.

Puhekielessä ”täysikokoinen kenno” tarkoittaa sitä, että kameran kenno on noin saman kokoinen kuin mitä kinofilmiä käyttävän järjestelmäkameran piirtoalue filmille (24×36 mm). Kukas muistaa vielä, että joskus käytettiin filmiä? Eli siis pikseleiden määrä ei todellakaan korreloi suoraan kennon koon kanssa, vaan kertoo pelkästään sen, paljonko jonkin kokoiseen kennoon on tukittu pisteitä. Eihän auton kokokaan korreloi välttämättä siihen, minkä kokoinen moottori löytyy konehuoneesta. Taas jos jaagataan superlaatua, niin isompi on parempi ja enemmän pikseleitä on parempi. Mutta kuulkaas, jos sitten haluaakin kuvata vaikkapa luontokuvia, jotka ovat teräviä läheltä kaukaisuuteen, niin kannattaisi kennon olla pienin mahdollinen. Kennon koko kun vaikuttaa mm. myös terävyysalueen pituuteen. Sekavaa, eikö totta?

Otetaanpas yksi minua lähellä oleva käytännön esimerkki, minä itse. Jos menisin kamerakauppaan ostamaan kameraa, niin keskustelu parhaimmillaan menisi tähän tyyliin:

ostaja: Tarvisin kameran, kiitos.

myyjä: Tervetuloa, mukavaa että tulit juuri meille, olen varma, että saamme tarpeesi tyydytettyä. Tehdään niin, että kyselen sinulta ensin muutaman kysymyksen ja niiden perusteella suosittelen sinulle sopivaa välineistöä. Kuinka innoskas kameran käyttäjä olet, kuvaatko paljon, tarvitko erilaisia objektiiveja/polttovälejä, oletko ajatellut järjestelmä- vai kompaktikameraa?

ostaja: Olen ammattilainen, kiitos.

myyjä: No se selkeyttää paljon, jätetäänpä heti pokkarit ja harrastajamallit pois laskuista. Oletko etsimässä perinteistä peilillä varustettua järkkäriä vai hieman pienempää, kevyempää peilitöntä järjestelmää? Onko joku tietty merkki joka on jo mielessä tai josta on kokemusta?

ostaja: Perinteinen peilikoneistolla varustettu kamera, kiitos. Ja Nikoneita olen omistanut 16-vuotiaasta lähtien, olen niiden käyttölogiikasta ja laadusta aina pitänyt.

myyjä: Oletan, että haluat täyskennon? Millaisia kohteita yleensä kuvaat? Millaisia lopputuotteita kuvistasi yleensä teet?

ostaja: Kuvaan ihmisiä, monesti muoto- tai kuvituskuvia. Pidän dramatiikasta. Välillä pidän näyttelyitä, joissa kuvakoot ovat todella suuria.

myyjä: Joten tämä kertookin, että oikea runko sinulle on Nikon D810 sen kennon koon ja pikselimäärän takia. Suurennokset onnistuvat hyvin ja täyskokoisella kennolla on mahdollista luoda lyhyempiä terävyysalueita. Muotokuviin yksi parhaiten soveltuva objektiivi on 85-millinen ja sitä on saatavissa valovoimilla f1.4 ja f1.8. Dramatiikan toiveestasi päätellen sinulla voisi olla käyttöä myös 14-24-milliselle laajakulmalle, sen valovoima on f2.8. Ja tietenkin jotain hieman pidempääkin polttoväliä pitäisi olla, joten joko 70-200mm f.2,8 tai 200mm f2 olisi varmaan hyvä täydennys välineistöön.

ostaja: Hyvänen aika, juuri tällaista kalustoa olin salaa suunnitellut. Haluan nuo ihan kaikki mainitsemasi vempeleet ja heti! Taidatkin olla nero asiakaspalvelijana!

myyjä: En ole, tämä johtuu siitä, että olen olemassa vain sinun mielikuvituksessasi ja siksi tiedän mitä ajattelet. Se tokikaan ei estä minua lähettämästä sinulle laskua näistä laitteista.

ostaja: No eihän se mitään haittaa. Money talks, bullshit walks.

myyjä: Kiitos sinulle, olet viisas!

ostaja: No tuo nyt rupeaa menemään perseennuoleskeluksi. Ei toimi pohjalaiseen.

myyjä: Pahoittelen ja poistun kirjoittamaan takahuoneeseen laskua.

ostaja: Ja minä lähden vekottimieni kanssa pönkittämään egoani.

myyjä: Näkemiin, kiitos!

ostaja: Näkemiin, kiitos!

Jokaiselle laitetarpeelle on hyvin ja huonosti soveltuvia ratkaisuja, aivan kuin kuvatarpeelle on hyvin ja huonosti sopivia valokuvia. Tässä keskustelussa jäi läpikäymättä monia asioita, mitkä toisenlaisten tarpeiden kanssa olisivat olleet tärkeitä. Kun kyseessä oli ammattilainen, niin myyjä jätti esim budjetin kokonaan kysymättä. Harrastaja monesti on kurkistanut lompakkoonsa etukäteen, minkä verran laitteisto saa maksaa, kun taas ammattilainen miettii ennemminkin sitä, kuinka monen vuoden aikana hän laitteet ”lyhentää”.

Ja sitten ympyrän sulkeutumiseksi todettakoon, ettei ole oikeaa tai väärää tarvetta, joten ei myöskään ole oikeaa tai väärää välineistöä. Joko vaan tarpeet ja välineistöt kohtaa tai ei. Itse olen välinehullu, joten käytän pääasiassa Nikonin D810:ä vaativimpiin töihin, D4s:ää nopeutta vaativiin tilanteisiin, Df:ää fiilistelykuvauksiin lomilla ja 1-sarjalaisia silloin, kun laitteiston on pakko olla pieni. Ja tietty käytän taskusta löytyvää iPhoneani ”päiväkirjakuviin” ja ”muistiinpanoihin”. Jos olet vailla kameraa, niin etsi myyjä joka kyselee sinulta tarpeesi ja tekee sen mukaan ratkaisun sopivista vaihtoehdoista. Ja jos huomaat, että sinulle ollaan myymässä jotain esim siksi, että myyjällä näyttää olevan juuri kyseistä merkkiä liikaa varastossa, niin juokse välittömästi karkuun. Kun olin itse vailla höyrysilitysrautaa, ostin Tekniikan Maailman jossa testattiin moisia härveleitä. Oma aktiivisuus on hyvä pohja…

Onnea ja menestystä kameran ostoon! Muista äänestää lompakollasi!

AperDude

Mainokset

LIIKAAKAAN EI OLE AINA TARPEEKSI

Viikonloppuna pääsin nuuskimaan ystäväni ja musiikin moniosaajan Hakalan Velin tekemää nauhoitussessiota kosketusetäisyydeltä ja löysin yllättäviä yhteyksiä valokuvaamiseen. Niinpä päätinkin rakentaa teille asiasta huojuvan aasinsiltatornin.

 

Ensinnäkin nauhoitusohjelman näyttö muistuttaa erehdyttävästi photoshoppia. Samaan tapaan kuin nauhoitettaessa on päällekkäin eri rumpuja, kitaroita, koskettimia, lauluraitoja ja muita eri raitoja joita kuunnellaan samaa aikaa, on kuvassakin (monesti) useampia leyereitä, joita katsellaan päällekkäin. Niin musiikki kuin kuvakin työstövaiheessa on siis monen raidan/layerin päällekkäisyyksien verkosto, jonka laatu/laadun puute perustuu eri osien keskinäiseen tasapainoon tai sen puutteeseen. Joku soitin musiikissa ja joku layer kuvassa tuo kokonaisuuteen ehkä vain aavistuksen omaisen sävyn. Ja toisaalta taas vaikkapa rummut määrittävät koko biisin temmon/tahdin ja terävyysalueen käyttö paljon siitä, mihin huomio kiinnittyy. Todellista osaamista ei ole se, että saa tuotettua yksittäisiä raitoa/layereitä, vaan se, että kokonaisuus on yhtenäinen ja tasapainoinen tarina.

 

Toisekseen valittu tyylilaji tulee ulottaa kaikkeen tekemiseen. Toki voi halutessaan soittaa Yngvie-soundilla tilulilu-soolon jazziinkin, mutta kyllähän se kuulostaa samalta millä mämmi maistuu metrilenkin kanssa omenalimonadi kyytipoikana. Eli kaikkien pienienkin yksityiskohtien rakentamisessa tulee muistaa määritellyn tuloksen tyyli. Kuvaamisessa siis ei esimerkiksi kannata yrittää tehdä highkey kuvaa läikikkäällä valolla, vaan jokaisen kuvanrakennuselementin, mallin olemuksen, ulkoasun, meikin, lokaation ja ihan kaiken tulee tukea valittua maalia myös tyylilajiltaan. Todellista osaamista ei ole se, että saa tuotettua yksittäisiä laadukkaita visuaalisia ratkaisuja, vaan se, että kykenee työstämään kaiken kuvaan laitettavan valitulla linjalla.

 

Muusikon ja kuvaajan tulee hallita useita tekniikoita. Digin myötä hommahan on kuvaajalla räjähtänyt käsiin, koska jo pakolliset kuvankäsittelytaidot vaativat valtavan määrän tietoja. Olenkin usein puhunut ”valokuvaajan taitolaukusta”. Opiskelemalla, opettelemalla, kokeilemalla ja eksymällä hankitaan tuohon laukkuun taitoja, kuten esim lokey-valaisu, tieto kuvauskorkeuksien vaikutuksesta mallin olemukseen, kokonaiskontrastien hallinta, vallitsevan valon yhdistäminen salamoihin ja IHAN KAIKKI MUUTKIN HYÖDYLLISET TAIDOT. Näiden määrähän on täysin loputon. Mutta taaskin lopullista mestarillisuutta ei ole näiden taitojen suurin määrä, vaan se, että osaa valita tilanteen mukaan oikeat taidot käyttöön soveltamalla niitä tapauskohtaisesti.

 

Eli jokaisen asian kanssa törmään aina siihen, että on täysin pakollista hankkia tarvittavat taidot ja niiden hankkimista pitää jatkaa taukoamatta. Mutta senkin jälkeen on vasta hankkinut ammattimaisen suorittamisen tason, silloinkin on parhaimmillaankin vain asiallinen ammattimainen suorittaja. Sen jälkeen vasta on mahdollista ryhtyä oikeaksi taitajaksi. Vasta sen jälkeen punnitaan kaikkien noiden taitojen soveltamista, vasta sen jälkeen testataan tekijän mielikuvituksen ja visioiden hyvää makua. Täytyy tietää milloin on balladin paikka ja milloin vedetään sukkahousuheavyä volymet yhdellätoista. Ja vasta sen jälkeen (henkilökuvan ollessa kyseessä) päästään pohtimaan, osasiko kuvaaja luoda sellaisen sosiaalisen ilmapiirin, että malli oli kuvanottohetken ”enemmän” kuin olisi ollut mahdollista. Useimmat lajit ovat asennelajeja ja useimmat lajit ovat (ehkäpä monien yllätykseksi) joukkuelajeja. Paraskin muusikko on nauhoituksissa parempi, mikäli nauhoittaja ja tuottaja ovat mukana luomassa otollista ilmapiiriä. Vaikka kuvaisin yksin taustakuvaa johonkin tulevaan muotokuvaan siirrettäväksi, kuljetan mukanani useiden ihmisten oppeja, useiden ihmisten toimittamia laitteita ja koko muutakin omaa vaikutuspiiriäni. En pysty enkä halua kuvitella saavuttaneeni omia saavutuksiani yksin, vaan ”salaisuuteni” onkin se, että ympärilläni on valtava määrä inspiroivia ihmisiä, lahjakkuutta ja osaamista. Masentavasta maailmasta kun olisi käytännössä mahdotonta ponnistaa tähtiin.

asdfasdf

Kuva ei liity mitenkään artikkeliin, oli vaan pakko tehdä uusi versio kun tämä jo aikaa takaperin ottamani kuva osui silmiin.        Malli: Marlén Puska    Laitteet: Nikon D800 + 85mm f1.4 & Elinchrom salamat

Tuo otsikon kuolematon viisaus lipsahti ystäväni Velin suusta jossain vaiheessa naurujamme kun keskustelimme nimenomaan eläytymisen merkityksestä musiikissa. Liikaakaan ei ole aina tarpeeksi kun vaikkapa solistin tarkoituksena on elää ja jakaa tekstin tunteet. Ja sama pätee siis ihan suoraan kuviin, koskaan ei yksityiskohtien hiominen, tunteen välittäminen ja valitun tyylilajin soveltaminen voi mennä yli. Ja sama kai pätee elämäänkin, vai voiko liikaa eläytyä kehittyäkseen, osatakseen, tehdäkseen ja jakaakseen jotain hyvää? Ja tässäkin se todellinen taito olisi mm valita se omistautumisen kohde oikein…

AperDude

PALKITSEVIA HARRASTUKSIA

En itsekään tiedä kuinka valokuvaamisen eri muodot pitäisi minuun liittyen luokitella, kun olen elättänyt itseni valokuvaajana, mutten välttämättä valokuvaamalla jo 90-luvun alkupuolelta lähtien. (Ja nyt nopeimmat jo laskivat minun olevan aavistuksen joulupukkia vanhempi ja se pitää paikkansa.) Olen sitä mieltä, että vaihtaessaan harrastuksen työksi, sen olomuoto muuttuu pysyvästi. Olen aina ollut sitä mieltä ja tulen aina olemaan sitä mieltä. Mutta nyt harmaapartaisena hemmona olen lisännyt tiedostamiseeni sen, että työhön liittyen voi tehdä vapaa-ajallaan projekteja, jotka tukevat sekä työminää että palkitsevat sielua. Olettaen, että tuo viimeksi mainittu on olemassa.

Uraputki heiluu aina kuin lastu viemärissä, tunnustaa sitä edes itselleen tai ei. Tarkoitan tällä sitä, että on sitten yrittäjä tai duunari, on eri vaiheissa työelämää panostettava eri vaiheisiin. ”Työminälläni” oli perusteltu tarve hankkia tietoa, osaamista ja nostetta mainitsemaltani vuosikymmeneltä vuosituhannen vaihteeseen. Se oli minulle aikaa, jolloin hankin perustietämyksen jonka varassa olen hiihdellyt pitkin valokuvausalan havuisia latuja. Sen jälkeen minulla oli selkeästi vuorossa noiden oppien ottaminen käytäntöön, sekä tiedon ja kokemuksen hankkiminen erilaisista yhteisöistä ja nk ”kunniatehtävistä”. Ja oikeastaan tämän työelämänvaiheen huomasin vasta jälkikäteen tulleen täyteen. Yhtäkkiä olenkin uudessa vaiheessa, jossa osaamiseni niin kuvaamisen kuin joidenkin muidenkin valmiuksien osalta täytyy päivittää ”tälle vuosituhannelle”. Lisäksi olen viime aikoina saanut kasvoilleni näkyviä projekteja, joista erityisen kiitollinen olen kirjan kirjoittamisesta, jossa sain esitellä 14 upeaa kuvaajaa, joiden vilpitön fani olen. I feel blessed and that I really am! Pääosa näistä viimeisistä projekteista on ollut vapaa-ajan tekemisiäni ja ne ovat antaneet minulle valtavasti mielekkyyttä olemiseeni ja lisäksi voimaa työminälleni.

Kävin eilen Helsingissä hoitamassa mielenterveyttäni kuvaamalla ja mm tällainen ruutu syntyi Nana Foxglovesta. (Laitteet: Nikon D810 + 85mm f1.4 & Elinchrom Quadra + Ranger)

Rupeankin pikkuhijaa olemaan vakuuttunut siitä, että ihmisen kehittyminen on täysin mahdotonta kohdistaa vain johonkin tiettyyn elämän osa-alueeseen ja hyvä niin. Jos valmiutesi lisääntyvät siitä hyötyvät kaikki lähipiirisissäsi, niin kotona kuin töissä.

Vaikka en itse printtaakaan paljon kuvia (verrattuna valokuvaajayrittäjiin) niin olen jo jonkun aikaa kuolannut Epsonin tulostinta. Tämä luultavasti pohjautuu omavaraisuuden kaipuuseeni (tai johonkin tiedostamattomiin tapahtumiin lapsuudessani) ja samasta syystä mm kaikki Elinchromen salamani ovat akkukäyttöisiä. Jo hetki takaperin Sami Eskonlahti Suomen Interfotosta toi P7000-lelun ja tänään oli vuorossa sitten koneideni/näyttöjeni kalibrointi. Kokemusta ei siis minulla vielä paljoakaan ole, mutta täytyy heti näin kättelyssä todeta, että laatu on hämmästyttävä. Yleensä ottaen olen huomannut jo aiemmin, että valaisemalla, valottamalla ja käsittelemällä kuvan oikein, on lupa odottaa asiallista laatua, mutta nyt pystyy ottamaan vielä yhden askeleen lisää kohti pistettä, jota itse pidän ”täydellisyytenä”. Nyt poistui taas yksi tekosyy huonoihin kuviin, joten jos en ole tyytyväinen löydän peilistä syyllisen. Parasta pohjalaisluonteelle…

AperDude