”EN OLE AMMATTILAINEN, MUTTA VOIN VILKAISTA”

”Tervetuloa häihini, ota kamera mukaan!” versus ”Tervetuloa häihini, ota kaivinkone mukaan!” Kumpi kuulostaa normaalimmalta? Pitäisikö toisen ylipäätään kuulostaa normaalimmalta? Vai pitäisikö kysyjän olla normaalia älykkäämpi ja jättää moiset kysymykset kysymättä?

Kerran vastasin puhelimeeni ja minulta tiedusteliin voisinko ottaa selkähierontaan asiakkaan vielä kyseiselle päivälle. Pahaksi onneksi rehellisyyteni toimi niin nopeasti, että ehdin tunnustaa ääneen numeron olevan väärän ennen kuin tajusin että olisin voinut ”leikkiä lääkäriä” suuresta rahasta.

"Vedä kauhkot täyteen ilmaa..."

”Vedä keuhkot täyteen ilmaa…”

Tehdään nyt heti selväksi, että valokuvaus on hyvä harrastus ja myös hyvä ammatti. Lisäksi harrastajuuden ja ammattilaisuuden asteita on monia, eikä ole vain yhtä oikeaa. Tänään aloittavalla harrastajalla on ihan yhtä suuret oikeudet ilmoittaa valokuvaus harrastuksekseen kuin elämänsä kuvanneella kävyllä. Kuvalle on erilaisia tarpeita ja kameran käytölle on erilaisia tarpeita. Itse olen vakuuttunut että meillä jokaisella kannattaa olla jotain asioita, mitä teemme vain siksi että se on hauskaa ja/tai kehittää meitä. Itse menetin aikoinaan kuvaamisharrastuksen ammattilaisuudelle, mutta en ole katunut sitä asiaa lainkaan…

Jos puhutaan sitten kuvasta ja sen käytöstä, niin täytyy korostaa että kuvan tarve aina määrittää mikä on hyvä kuva kyseiseen tarpeeseen. Jos joku haluaa ilmaisen kuvan itsestään ja hankkii sellaisen, on se täysin OK. Ei silloin kannata maksaa ammattilaisen palveluista kun tarve on ilmainen kuva. Ja jos ammattilainen on näyttämällä kuvien laatueroja onnistunut kasvattamaan asiakkaan haluamaan jotain ihan muuta, niin silloin taas on OK maksaa paremmasta kuvasta. (Tämä perustuu olettamukseen, että ammattilainen on taitava ja kouluttautunut ammattilainen joka todella tietää mitä tekee!) Käytänhän itsekin puhelimen kameraa silloin kun tarve on päiväkirjan omainen, olin täällä tällaisella ilmeellä -tyyliin. Ja jos haluan Helsingistä Rovaniemelle voin kävellä, pyöräillä, hiihtää, autoilla omalla autolla, vuokrata auton, varastaa auton, vuokrata helikopterin, lentää, aseella uhaten matkustaa Sari Essayahin reppuselässä tai valita jonkun muun ensin mieleen tulevasta miljoonasta vaihtoehdosta. (Huomatkaa että jätin junan pois vaihtoehdoista. Käsittämättömän kallis ja aina myöhässä oleva ”muka” vihreä vaihtoehto ei ole listallani muuta kuin äärimmäisen pakon edessä.) Ja se vaihtoehto on paras, mikä täyttää matkatarpeen parhaiten sillä hetkellä kun minun Rovaniemellä on oltava. On todella hyvä, että ammattilaisia on monenlaisia ja monen hintaisia. On hyvä, että on olemassa puoliammattilaisia ja innokkaita harrastajia. Ainoa asia mikä ei ole hyvä, on se, että joku maksaa saadakseen kuvata tilauksesta kuvia toiselle, eli että joku ei osaa hinnoitella siten, että kulut tulisivat peitettyä saati sitten että kuvauksesta jäisi jotain voittoa. Sellainen vääristymä muokkaa ihmisten käsitystä alasta epärealistisempaan suuntaan.

Kulurakenteen pitäisi olla aina hinnoittelun pohjana. Jos ammattilainen on kouluttautunut, hankkinut asialliset tilat, liikuntavempeleen, kamerat, salamat, tietokoneet, tiloihin sisustuksen ja rekvisiittaa, sekä kaiken muun pakollisen hänellä yleensä on mukava laina muistuttamassa töihin menon tärkeydestä (ehkä ainakin ensimmäiset 15 vuotta). Yleensä tämä laina ja tietoisuus syömisen pakollisuudesta saa aikaan terveen motivaation tehdä asiat toisin kuin harrastaja. Ja jos näin on, kuvat näyttävät toiselta ja ne maksavat reilusti enemmän. Harrastajalla kun ei ammattikuluja ole, jos hän on vaikkapa saanut ilkeältä äitipuoleltaan huonon kameran joululahjaksi. Ja näin pitää ollakin, tarkoittaahan ammattilaisuus ja harrastaminen eri asioita. Onhan minullakin pari harrastusta. Pidän esim kirjoittamisesta ja soittamisesta. Kummastakaan en tajua paskaakaan, mutta olen tehnyt niitä sen verran pitkään ja suurella innolla, että saan aikaan meteliä ja tekstiä jopa siinä mielessä sujuvasti, että joskus sellaisiakin palveluja olen myynyt. Viimeisin tällainen projektini oli runokirja TUHKASTA NOUSEE MIES, jonka kansien sisään kaadoin välitilinpäätöksen omaisesti yhden elämänvaiheeni kipuilut ja orastavan toivon. En kuitenkaan koskaan voisi edes humalassa sanoa olevani kirjailija tai muusikko. En koskaan. Itse en edes tiedä mitä minun pitäisi noista asioista oppia ollakseni ammattilainen. Enkä haluakaan tietää. Haluan pitää nuo harrastuksina, en halua uhrata niitä tietämisen ja suorittamisen alttarille.

asdfasfd

Kas tällainen elämän suolaama karun nihkeä ja hävytön teos on syntynyt innokkaan harrastajan, ei kirjailijan toimesta.

Ammattilaisuus valokuvaajana minusta merkitsee sitä, että kuvaaja pystyy tilauksesta tekemään luotettavasti tilatun kuvan olosuhteista ja tilaajasta riippumatta toistuvasti. Minusta ammattilaisuus merkitsee myös vastuuta asiakkaista siten, että palvelua kehitetään jatkuvasti. Harrastaja taas voi olla vaikkapa jonkun tietyn kuvauslajin suvereeni taitaja pelkän intonsa vuoksi, eikä hänen tarvisekaan tehdä asiaa muilla perusteilla. Tunnen esimerkiksi useita luontokuvauksen harrastajia, joilta minulla olisi paljon opittavaa ja heillä ei minulta mitään. Paitsi ehkä pohjalaista asennetta… 😉

Usein kuulee viisasteluja siitä, että harrastajilla on ”pidemmät putket” kuin ammattilaisilla. Ja loogistahan se olisikin, ammattilaisen kun on pakko kohdistaa ja kuolettaa kulunsa mitä harrastajan ei tarvitse. Ja virnistellen tunnustan että näin voi hyvinkin tapahtua. Nimittäin vaikka elämässäni onkin ollut vallalla viime aikoina todella vähän soittamisen aika, on minun pakko tunnustaa soitinteni olevan aivan liian arvokkaat ja laadukkaat huomioiden käsiini ohjelmoidut soittoliikeradat.

Onkos tästä kaikesta jotain opittavaa? Ehkäpä se, että kannattaa olla kiinnostunut omasta tekemisestään, miettiä omat rakenteensa ja perusteensa, tekemisensä ja sijoittamisensa sellaiselle tolalle, että voi allekirjoittaa elämänsä. Parin päivän kuluttua toivottavasti olisikin hyvä hetki meillä kaikilla miettiä tuota oman elämänsä allekirjoittamista, kun (itseluodut) joulukiireet muuttuvat joulupäiviksi. Itselläni oli hetki takaperin mielenkiintoinen tapaaminen kardiologin kanssa ja liputan kyllä yhä edelleenkin intohimoisen elämäntyylin puolesta, mutta nykyään myös orastavan kieltäytymiskyvynkin puolesta. Meidän jokaisen pitää jossain vaiheessa opetella valitsemaan eteemme siunaantuvista ovista myös ne, joita emme avaa. Priorisointi, elämämme tärkeimpien asioiden hahmottaminen ja niihin sijoittaminen olisi hyvä joululahja. Vietän joululomaa blogimaailmasta ja palaan 19.1 jälleen tälle taajuudelle. Olkoon joulusi läheistesi rakkaudella vuorattu!

AperDude

 

Mainokset

VILLE WIKSTEDT TEKEE MITÄ TAHTOO!

Monet valokuvaajat uneksivat siitä, että saisivat toteuttaa näkemyksiään ja villejä unelmiaan kuvissaan. Karu totuus kuitenkin on se, että mikäli ei ole sattunut syntymään kultalusikka siellä ja toinen täällä on enimmäkseen kuvattava sitä mitä asikas haluaa. Ville Wikstedt on valokuvaaja ja entinen mainostoimiston vetäjä, joka vain päätti ruveta kuvaamaan ”omiaan”. Tähän vaadittiin (tyhmän)rohkeutta, heittäytymiskykyä sekä selkeä visio. Hyvät naiset ja herrat, saanko esitellä: VILLE WIKSTEDT.

Kuka on Ville Wikstedt?
40-vuotias valokuvaaja, joka käsittelee omaa suhdettaan maailmaan valokuvan kautta. Rajaamalla maailmasta pienen palan kameran etsimen kautta on helpompi käsitellä näkyvää osaa, kuin että koittaisin jäsennellä koko maailman kerralla. Tämä on ollut todella opettavainen retki läpi aikuisikäni, tuoden paljon näkökulmia omaan rajoittuneeseen ajatusmaailmaani. Tämä on varmasti määrittänyt paljon sitä mitä minä olen ja miten sitä heijastan ulospäin. Pohjimmiltaan koen olevani hiukan rauhaton, joka on näkyy historiani monissa käänteissä. Kuitenkin pohjalla oleva uteliaisuuteni maailmaa kohtaan on mahdollistanut pitkäjänteisen työn tulla siihen mikä nyt olen ja mikä hienointa prosessi jatkuu ja näen toivottavasti itseni 40 vuoden päästä hyvin erilaisena kuin nytten, vaikkakin pohjimmiltaan samat arvot ja perusluonteen omaavana.”

asdf

Galleria Wikstedt Tampereella Hämeenpuistossa on käymisen arvoinen paikka.        (Nikon D810 + 24 mm f1.4)

Miksi mainostoimiston johtaja lähtee galleristiksi?
Mainoskuvaajana kyllästyin kaksi kertaa valokuvaukseen. Suurin syy oli työtahti ja tilaajan näkemysero itseni kanssa. Usein kuvan määrä tuntui enemmän merkitykselliseltä kuin sen laatu, johon ajatukseen en millään voinut samaistua. Molempien kertojen jälkeen pidin pienen tauon ja mietin mitkä syyt johtivat tähän, minulle todella rakkaan harrastuksen/työn väljähtymiseen. Ensimmäisellä kerralla en ottanut vielä opiksi, osittain toki taloudellisistakin syistä mutta toiseen kertaan liittyi paljon muutakin, kuten esikoiseni syntymä. Tällöin päätin että jos jossain vaiheessa elämää on se oikea aika vaihtaa kurssia täysin, niin se on nyt. Näin sain enemmän aikaa perheelleni ja luomisprosessille. Eli tavallaan kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Päivääkää en ole päätöstäni katunut ja joka päivä olen entistä vakuuttuneempi tekemästäni ratkaisusta.”

Mitä Robert Doisneau sinulle merkitsee?
Doisneau on yksi merkittävimmistä valokuvaukseen sysäyksen antaneista valokuvaajista. Kävin nuorena poikana katsomassa hänen näyttelyn VB-valokuvakeskuksella, jonka jälkeen valokuva vei minut mukanaan ja sitä polkua olen kulkenut parikymmentä vuotta. Toki alkuajalta on paljon muitakin merkittäviä kuvaajia kuten Philippe Halsman sekä Man Ray. Varsinkin näiden kahden viimeisen kuvaajan vaikutteet näkyvät minun ensimmäisessä sarjassa, jonka kuvaamisen aloitin vuonna 2006.”

Millainen on luomisprosessisi?
Luomisprosessi lähtee pääsääntöisesti normaalista arjen elämästä, ja signaaleista joita kohtaan ympäristössäni. Näistä nousee yleensä joku asia päälimmäiseksi, jota haluan lähteä prosessoimaan. Kuva on minulle samalla työkalu jäsennellä omia mielipiteitä ja ajatuksia aiheesta. Kirjoitan aluksi raakaversion viestistä jonka pyrin teoksieni kautta välittämään, jonka jälkeen aloitan valokuvateknisen suunnittelun. Mietin miten halua visualisoida ajatukseni. Lopuksi tekeminen on muutaman yrityksen ja erehdyksen kautta, hyvin perinteistä valokuvaamista. Kun olen saanut uuteen sarjaan muutaman työn tehtyä, kirjoitan kolleegani, Tiina Puputin, kanssa puhtaaksi, sarjan tematiikan, josta muodostuu lopulliset tekstit mm. näyttelykatalogeihin jne. Tämä yhteistyö on osoittautunut todella hedelmälliseksi ja nykyään minun ei tarvitse enään vääntää rautalangasta ajatuksiani, kun Tiina saa niistä heti kopin.”

Kerrot työskenteleväsi vain ”sydämellisten yritysten” kanssa, mitä se tarkoittaa?
Taiteilijaurani alussa halusin itselleni yhteistyökumppaneita, joiden palveluja ja tuotteita tarvitsen mm. näyttelyiden avajaisissa, viestinnässä, kuvaamisessa, jne. Lähdin kartoittamaan yrityksiä jotka jakavat jollain tasolla samanlaisen ajatusmaailman kanssani. Tämän kautta minulle on muodostunut hieno yhteisö, jonka kanssa pystymme toteuttamaan asioita, joihin taiteilijana ei yksin olisi mahdollisuutta.”

Missä näet itsesi viiden vuoden päästä?
Hyvin todennäköisesti olen fyysisesti Tampereella. Mahdollisesti tulen pienen jakson olemaan muualla ennen lapsieni koulun alkua. Teos ja ura -näkökulmasta olen viiden vuoden päästä ylittänyt kansalliset rajat. Tämän eteen teen parhaillani paljon töitä. Suunnitelmiini kuuluu vuoden 2016 aikana aloittaa kansainvälinen näyttelytoiminta. Siihen asti tulen panostamaan vahvasti Suomeen. Kotimaa on usein aliarvostettu kohde, monien haikaillessa suoraan kansainvälisille kentille. Olen aina pitänyt tärkeänä rakentaa asioita suunnitelmallisesti ja siten että kaikki tekeminen luo kertautuvaa arvoa. On helpompi siirtyä Kuopiosta, Tampereen kautta Helsinkiin ja sieltä vaikka Tukholmaan, kuin lähteä suoraan hakemaan jalansijaa Berliinistä.”

Millainen on ”tavallinen” asiakkaasi?
Suurin osa asiakkaistani on yksityishenkilöitä. Monilla on juuri alkamassa oleva tai päättynyt kodin rakentaminen. Iältään tyypillinen asiakkaani on n. 35-65 vuotias nainen tai mies. Toki teoksia on mennyt yrityksille ja viimeisimpinä kohteina ollut mm. Oulun taidemuseo, jonka kokoelmiin myi)n kaksi teosta sekä muutama yksityinen kokoelma.”

kuva: Vincent Westberg/Ibis

Villellä on tällä hetkellä kaksi näyttelyä käynnissä: HIDDEN PERSONALITY Vaasassa Galleria Ibiksessä, sekä PYHÄ – PERINNE – PAHA galerie Art Roomissa Helsingissä. Kannattaa tutustua!                                                                                                                          (kuva: Vincent Westberg/Ibis)

 

Miten kuvailisit itseäsi valokuvaajana? Vai oletko taiteilija?

Taiteilijanimike pitää ansaita. Se pitäisi tulla jonkun muun tahon kautta. Olen ollut siinä mielessä onnekas, että teoksiani on ostettu taideinstituutioiden kokoelmiin ja minut on kutsuttu pitämään näyttely useisiin museoihin ja gallerioihin, joten pikkuhiljaa valokuvaajatittelin rinnalle uskallan ottaa myös taiteilijanimikkeen.

Valokuvaajana minussa on kaksi persoonaa. Toinen on hyvin pedantti teknisorientoitunut kuvaaja, johtuen koulutuksestani ja mainosvalokuvaaja historiastani. Toisella laidalla on kameraa ja valoa konseptuaalisena työvälineenä käyttävä persoona, jolloin ns. oikeaoppisuus ei ole päälimmäinen arvo. Toki nämä kaksi puolta sekoittuvat taiteen tekemisessä ja jotkut sarjani lähestyvät paljon ns. perinteistä valokuvaoppia, toisten ollessa hyvin kaukana valokuvailmaisusta. Ollen enemmänkin sekatekniikkatöitä, jotka on vain sattumoisin tallennettu valoherkälle materiaalille.”

Villen siirtyessä valokuvataiteilijaksi oli moni varmaan ja usea vielä valmis suosittelemaan miehelle hyvää lääkitystä. Ja ymmärrän toki vääränlaisen turvallisuuden lietsomisen, siinähän me suomalaiset olemme hyviä. Tämä tarina on onneksi kertomus nimen omaan siitä, kuinka kannattavaa on kyseenalaistaa tekemisensä sekä lähteä toteuttamaan visioitaan. Tehkäämme kaikki samoin joka päivä. Kiitos Ville hyvästä esimerkistä!

Aperdude