”EN OLE AMMATTILAINEN, MUTTA VOIN VILKAISTA”

”Tervetuloa häihini, ota kamera mukaan!” versus ”Tervetuloa häihini, ota kaivinkone mukaan!” Kumpi kuulostaa normaalimmalta? Pitäisikö toisen ylipäätään kuulostaa normaalimmalta? Vai pitäisikö kysyjän olla normaalia älykkäämpi ja jättää moiset kysymykset kysymättä?

Kerran vastasin puhelimeeni ja minulta tiedusteliin voisinko ottaa selkähierontaan asiakkaan vielä kyseiselle päivälle. Pahaksi onneksi rehellisyyteni toimi niin nopeasti, että ehdin tunnustaa ääneen numeron olevan väärän ennen kuin tajusin että olisin voinut ”leikkiä lääkäriä” suuresta rahasta.

"Vedä kauhkot täyteen ilmaa..."

”Vedä keuhkot täyteen ilmaa…”

Tehdään nyt heti selväksi, että valokuvaus on hyvä harrastus ja myös hyvä ammatti. Lisäksi harrastajuuden ja ammattilaisuuden asteita on monia, eikä ole vain yhtä oikeaa. Tänään aloittavalla harrastajalla on ihan yhtä suuret oikeudet ilmoittaa valokuvaus harrastuksekseen kuin elämänsä kuvanneella kävyllä. Kuvalle on erilaisia tarpeita ja kameran käytölle on erilaisia tarpeita. Itse olen vakuuttunut että meillä jokaisella kannattaa olla jotain asioita, mitä teemme vain siksi että se on hauskaa ja/tai kehittää meitä. Itse menetin aikoinaan kuvaamisharrastuksen ammattilaisuudelle, mutta en ole katunut sitä asiaa lainkaan…

Jos puhutaan sitten kuvasta ja sen käytöstä, niin täytyy korostaa että kuvan tarve aina määrittää mikä on hyvä kuva kyseiseen tarpeeseen. Jos joku haluaa ilmaisen kuvan itsestään ja hankkii sellaisen, on se täysin OK. Ei silloin kannata maksaa ammattilaisen palveluista kun tarve on ilmainen kuva. Ja jos ammattilainen on näyttämällä kuvien laatueroja onnistunut kasvattamaan asiakkaan haluamaan jotain ihan muuta, niin silloin taas on OK maksaa paremmasta kuvasta. (Tämä perustuu olettamukseen, että ammattilainen on taitava ja kouluttautunut ammattilainen joka todella tietää mitä tekee!) Käytänhän itsekin puhelimen kameraa silloin kun tarve on päiväkirjan omainen, olin täällä tällaisella ilmeellä -tyyliin. Ja jos haluan Helsingistä Rovaniemelle voin kävellä, pyöräillä, hiihtää, autoilla omalla autolla, vuokrata auton, varastaa auton, vuokrata helikopterin, lentää, aseella uhaten matkustaa Sari Essayahin reppuselässä tai valita jonkun muun ensin mieleen tulevasta miljoonasta vaihtoehdosta. (Huomatkaa että jätin junan pois vaihtoehdoista. Käsittämättömän kallis ja aina myöhässä oleva ”muka” vihreä vaihtoehto ei ole listallani muuta kuin äärimmäisen pakon edessä.) Ja se vaihtoehto on paras, mikä täyttää matkatarpeen parhaiten sillä hetkellä kun minun Rovaniemellä on oltava. On todella hyvä, että ammattilaisia on monenlaisia ja monen hintaisia. On hyvä, että on olemassa puoliammattilaisia ja innokkaita harrastajia. Ainoa asia mikä ei ole hyvä, on se, että joku maksaa saadakseen kuvata tilauksesta kuvia toiselle, eli että joku ei osaa hinnoitella siten, että kulut tulisivat peitettyä saati sitten että kuvauksesta jäisi jotain voittoa. Sellainen vääristymä muokkaa ihmisten käsitystä alasta epärealistisempaan suuntaan.

Kulurakenteen pitäisi olla aina hinnoittelun pohjana. Jos ammattilainen on kouluttautunut, hankkinut asialliset tilat, liikuntavempeleen, kamerat, salamat, tietokoneet, tiloihin sisustuksen ja rekvisiittaa, sekä kaiken muun pakollisen hänellä yleensä on mukava laina muistuttamassa töihin menon tärkeydestä (ehkä ainakin ensimmäiset 15 vuotta). Yleensä tämä laina ja tietoisuus syömisen pakollisuudesta saa aikaan terveen motivaation tehdä asiat toisin kuin harrastaja. Ja jos näin on, kuvat näyttävät toiselta ja ne maksavat reilusti enemmän. Harrastajalla kun ei ammattikuluja ole, jos hän on vaikkapa saanut ilkeältä äitipuoleltaan huonon kameran joululahjaksi. Ja näin pitää ollakin, tarkoittaahan ammattilaisuus ja harrastaminen eri asioita. Onhan minullakin pari harrastusta. Pidän esim kirjoittamisesta ja soittamisesta. Kummastakaan en tajua paskaakaan, mutta olen tehnyt niitä sen verran pitkään ja suurella innolla, että saan aikaan meteliä ja tekstiä jopa siinä mielessä sujuvasti, että joskus sellaisiakin palveluja olen myynyt. Viimeisin tällainen projektini oli runokirja TUHKASTA NOUSEE MIES, jonka kansien sisään kaadoin välitilinpäätöksen omaisesti yhden elämänvaiheeni kipuilut ja orastavan toivon. En kuitenkaan koskaan voisi edes humalassa sanoa olevani kirjailija tai muusikko. En koskaan. Itse en edes tiedä mitä minun pitäisi noista asioista oppia ollakseni ammattilainen. Enkä haluakaan tietää. Haluan pitää nuo harrastuksina, en halua uhrata niitä tietämisen ja suorittamisen alttarille.

asdfasfd

Kas tällainen elämän suolaama karun nihkeä ja hävytön teos on syntynyt innokkaan harrastajan, ei kirjailijan toimesta.

Ammattilaisuus valokuvaajana minusta merkitsee sitä, että kuvaaja pystyy tilauksesta tekemään luotettavasti tilatun kuvan olosuhteista ja tilaajasta riippumatta toistuvasti. Minusta ammattilaisuus merkitsee myös vastuuta asiakkaista siten, että palvelua kehitetään jatkuvasti. Harrastaja taas voi olla vaikkapa jonkun tietyn kuvauslajin suvereeni taitaja pelkän intonsa vuoksi, eikä hänen tarvisekaan tehdä asiaa muilla perusteilla. Tunnen esimerkiksi useita luontokuvauksen harrastajia, joilta minulla olisi paljon opittavaa ja heillä ei minulta mitään. Paitsi ehkä pohjalaista asennetta… 😉

Usein kuulee viisasteluja siitä, että harrastajilla on ”pidemmät putket” kuin ammattilaisilla. Ja loogistahan se olisikin, ammattilaisen kun on pakko kohdistaa ja kuolettaa kulunsa mitä harrastajan ei tarvitse. Ja virnistellen tunnustan että näin voi hyvinkin tapahtua. Nimittäin vaikka elämässäni onkin ollut vallalla viime aikoina todella vähän soittamisen aika, on minun pakko tunnustaa soitinteni olevan aivan liian arvokkaat ja laadukkaat huomioiden käsiini ohjelmoidut soittoliikeradat.

Onkos tästä kaikesta jotain opittavaa? Ehkäpä se, että kannattaa olla kiinnostunut omasta tekemisestään, miettiä omat rakenteensa ja perusteensa, tekemisensä ja sijoittamisensa sellaiselle tolalle, että voi allekirjoittaa elämänsä. Parin päivän kuluttua toivottavasti olisikin hyvä hetki meillä kaikilla miettiä tuota oman elämänsä allekirjoittamista, kun (itseluodut) joulukiireet muuttuvat joulupäiviksi. Itselläni oli hetki takaperin mielenkiintoinen tapaaminen kardiologin kanssa ja liputan kyllä yhä edelleenkin intohimoisen elämäntyylin puolesta, mutta nykyään myös orastavan kieltäytymiskyvynkin puolesta. Meidän jokaisen pitää jossain vaiheessa opetella valitsemaan eteemme siunaantuvista ovista myös ne, joita emme avaa. Priorisointi, elämämme tärkeimpien asioiden hahmottaminen ja niihin sijoittaminen olisi hyvä joululahja. Vietän joululomaa blogimaailmasta ja palaan 19.1 jälleen tälle taajuudelle. Olkoon joulusi läheistesi rakkaudella vuorattu!

AperDude

 

Mainokset

SUPERMIEHESTÄ KUOLEVAISEKSI

Mitä tapahtuu kun kaikkeen pystyvä ja kaiken jaksava yrittäjä joutuu toteamaan mielen ja kehon rajat? Valokuvaaja Petri Olli on tarkistanut tilanteen, eikä kehoita muita ylittämään jaksamistaan.

Petri Olli on toimitusjohtaja, yrittäjä ja valokuvaaja Seinäjoella Studio Streetissä. Puusepäntyöt valokuvaamiseen vaihtanut pitkän linjan yrittäjä törmäsi yllättäen pahimpaan haasteeseensa toistaiseksi kun oma kroppa irtisanoi itsensä.

Tämä on on pohjalaisen miehen selviytymistarina…

Milloin ja mistä huomasit, että jotain jaksamisessasi on oikeasti vialla?

2012 keväällä huomasin olotiloissani muutoksia ja rupesin niitä tarkemmin seuraamaan. Väsymys ei ollut enää vain väsymystä, vaan uupumusta. Silmät meinasivat mennä työpäivän aikana useasti kiinni, veto oli pois ja motivaatio oli usein kadoksissa.

Myös muistin kanssa rupesi tulemaan ongelmia. Saattoi olla tilanteita, etten saanut parhaan ystäväni sukunimeä mieleeni, post it -lappuja ei ollut vain toimistossa ja autossa kertomassa mitä piti tehdä, vaan kotonakin kaikkialla, jopa yöpäydällä ja kylpyhuoneen peilissä. Näistä epätoivoisista muistin virkistämislapuista huolimatta unohtelin asioita ja oli vaikea myös keskittyä vaativiin tehtäviin. Joinain päivinä saattoi sujua asiat normaalisti, mutta tekemisen suunta oli selkeästi menossa alaspäin. Illalla oli vaikea nukahtaa ja aamulla vaikea saada itseään käyntiin. Aamulla olin huonovointinen, minua huimasi ja jopa oksetti, sekä olin kärttyinen.

Tähän aikaan alkoivat myös rajummat paniikki- ja ahdistuskohtaukset. Paniikkikohtaukset tulivat aluksi hieman lievempinä esim. kassajonossa saattoi tuntua huimausta, raajat saattoivat puutua, sydän löi tiheämpään ja tuli pakokauhunomainen tunne päästä tilanteesta pois. Yleensä helpotti kun hetken ulkona hengitteli raikasta ilmaa. Aluksi kohtauksia tai tuntemuksia tuli harvakseltaan, välttämättä ei edes joka päivä. Kohtauksia kuitenkin pian alkoi tulla lähes päivittäin ja jonain päivinä useammankin kerran. Tämä rupesi haittaamaan jo jokapäiväistä elämää niin töissä kuin vapaa-ajallakin.

asdf

”Elämä on hauras ja vain sinä voit päättää kuinka hyvin voit ja kuinka onnellinen olet.”

Mitä teit asialle?

Kävin yleislääkärin vastaanotolla juttelemassa oireistani ja sovimme, että seuraamme mihin tilanne johtaa. Myös tällöin sain kohtauksiin ja ahdistukseen rauhoittavaa lääkettä tarvittaessa reseptillä. Muitakin tutkimuksia tehtiin pitkin syksyä ja talvea. Sydänkäyrät, verenpaine, laaja verenkuva, verensokerit, kilpirauhasen vajaa- ja liikatoiminta testattiin. Verenpaine oli hieman koholla mutta muuten kaikin puolin terveen paperit.

Vuodenvaihteessa 2013 rupesin olemaan todella väsynyt päivittäin ja masennustakin oli lievänä ilmassa. Tuntui epätodelliselta, että viikonlopun alkaessa en muistanut mitä olin viikolla tehnyt jos en kalenterista sitä tarkistanut. Kohtauksia tuli useammin ja rajumpina. Rauhoittavia popsin tuolloin jo aika paljon. Pidin maaliskuun aikana kesälomani: 3 viikkoa lomaa. Lähdimme perheen kanssa matkoille ja toivoin mielessäni tämän auttavan, haaveilin ”nollaavani koneiston” lepäämällä. Lomalla huomasin kuitenkin olevani entistä väsyneempi, pahantuulisempi ja haluttomampi kaikkeen. Tunsin, että olen väärässä paikassa ja paikkani olisi olla töissä. Niinpä salaa lomalla töitä teinkin. Lomalta palattuani olin todella lopussa. Kohtaukset rupesivat haittaamaan työntekoa lähes päivittäin. Silti mentiin eteenpäin hampaat irvessä ja rauhoittavia popsien. Enhän minä yrittäjänä voinut sairastaa tai olla väsynyt…

Viimeinen niitti viikko, jolloin minut noudettiin 4 kertaa kotoa milloin aamulla, yöllä, illalla ambulanssilla sairaalaan. Leposyke oli jokaisella kerralla makuulla ollessani 160-170 välillä. Raajat olivat puuduksissa, huimasi, saatoin oksentaa ja ulostaa kaiken sisälläni olevan, taju lähti muutamana kertana, rintaan pisti ja aina oli tunne, että nyt mennään viimeiselle ajelulle. Joka kerta lääkäri sanoi ensiavussa, että olisi syytä käydä kunnon lääkärillä ja antoi jo ensimmäisellä kerralla minulle tietyn lääkärin nimen ja numeron. En kuitenkaan numeroa käyttänyt, olinhan pitkän linjan yrittäjä, oikein yrittäjäsuvun vesa. Ei tällainen voi koskea minua… Viikon viimeisellä sairaalareissulla en saanutkaan rauhoittavaa suoneen vaan lääkäri ilmoitti, että se hoidetaan lääkärin vastaanotolla ja nyt tehdään niin kuin lääkäri määrää. Muistan vieläkin elävästi lääkärin kommentin: ” Olette te luovan alan ihmiset ja yrittäjät sellaista kansaa, että te ette ymmärrä sairastaa. Ymmärrätkö, että tämä johtaa hoitamattomana mullan alle?!! Ei ole perheen ja ystävien mukava lukea lehdestä mitä sinulle kuuluu kun et tajunnut hoitaa ajoissa terveyttäsi kuntoon!

Matka siis jatkui lääkärin vastaanotolle tärisevänä ja sekaisen oloisena. Silloin vasta rupesin tajuamaan tilanteen vakavuuden ja pystyin myöntämään tilanteen olevan kaukana normaalista kunnostani. Vastaanotolla tehtiin kokeita ja diagnoosoitiin, että kehoni kemiat on sekaisin, kortisolin ja dopamiinin eritystä ei juurikaan ole, verenpaine korkealla ja veriarvot päin prinkkalaa. Tästä alkoi pitkä sairaslomani… Kuitenkin kovin vastahakoisin fiiliksin…

Petrille myönnettiin vuonna 2012 QEP-arvonimi hienosta eläinkuvasarjasta. Tuon kunnianosoituksen on saanut Suomessa vain 13 valokuvaaja.

Petrille myönnettiin vuonna 2012 QEP-arvonimi hienosta eläinkuvasarjasta. Tuon kunnianosoituksen on saanut Suomessa vain 13 valokuvaaja. (Kuva: Petri Olli/Studio Street)

Kuinka pitkä taistelu oli ennen kuin pääsit palaamaan töihin?

Taistelua kesti vuoden kunnes pystyin palaamaan asteittain takaisin työelämään yrittäjäksi ja valokuvaajaksi. Prosessi jatkuu edelleen päivä kerrallaan opetellen uudenlaista tapaa työskennellä energiaa säästäen.

Mikä oli tuossa vaiheessa vaikeinta?

Vointini romahti sairasloman alkaessa täysin. Nukuin käytännössä kaksi kuukautta yhteen menoon. Yöllä täydet 12 tunnin unet, muutama tunti hereillä, useiden tuntien unet, jälleen hetki hereillä ja sitten taas yöunille. Lääkkeisiin totutteleminen oli rajua aikaa. 20 pilleriä päivässä tuntui paljolta ja myös on paljon. Lääkitystä vaihdettiin kolme kertaa vuoden aikana ja aina vaihdosta seurasi vieroitusoireet, joita en ollut ikinä ennemmin kokenut. Käytössä olevat lääkkeitä vähennettiin asteittain ennen uusien aloittamista ja tuolloin paniikkioireet voimistuivat. Siinä karskimpikin mies menee aika nöyräksi ja monesti toivoin noina aikoina kuolevani, pääsisin paljon helpommalla.

Väsymyksestä ja lääkkeiden laskuista ja nousuista seurasi myös keskivaikea masennus. Se oli todella hankalaa ja kuluttavaa aikaa koko perheelle. Muistan sanoneeni useasti pahimpina aikoina vaimolle, että ”katso minulle juna-aikataulut, haluan lähteä kävelemään viimeisen kerran”. Mietin itsemurhaa useaan kertaan mutta aina se jotenkin jäi. Tätäkään en saanut hoidettua… Pelkästään väsytti…

Tänä aikana raha-asiat meni pahasti sekaisin, mm. vakuutusyhtiön uskomattoman toiminnan takia. Olimme yrittäjinä ajatelleet olla jo muutamaa vuotta ennen sairastumistani viisaita ja ottaa kunnon vakuutuksen, joka korvaisi täysin jos meistä omistajista jompikumpi joutuisi keskeyttämään työt pitkäaikaisesti sairauden takia. Vuoden sairauspäivärahat ovat edelleen saamatta. Vakuutusyhtiö keskeytti myös hoitosuunnitelman mukaisen yksityisen terapian, jonka olin hyväksytysti aiemmin saanut aloittaa. Tästäkin on rahaa saamatta. Ei liene tarpeen sanoa mitä ajattelen kyseisestä vakuutusyhtiöstä.

Varmaan jokaista vituttaisi olla reilu 6 kuukautta ilman rahaa. Pieniä säästöjä käytettiin laskuihin maksamalla vain niin pieni osa kuin mahdollista. Kulut kun pyöri ennallaan, vaikka tulot katosivat. Luottotietoihin tuli teitenkin maksuhäiriömerkintä, vaikka olin saanut kaiken sovittua ettei näin kävisi. Selitin tilannetta sinne tänne, mutta ketäs tällainen kiinnostaa kun kyseessä on raha ja bisnes. Ja kun menee talousasiat perseelleen, niin sitten kaatuu kaikki muukin. Seuraavaksi tuli vaimon kanssa riitoja, niin rahasta kuin milloin mistäkin. Pienistä ja suurista asioista. Koko paska tuntui lopun alulta.

Eniten Petri kuvaa ihmisiä, mutta eläinten lisäksi kameran edessä on myös moottoripyöriä ja autoja.

Eniten Petri kuvaa ihmisiä, mutta eläinten lisäksi kameran edessä on usein myös moottoripyöriä ja autoja. (Kuva: Petri Olli/Studio Street)

Mikä on tilanteesi nyt?

Olen työelämässä lähes normaalisti, asumuserossa perheestä, raha-asioita järjestellen pala kerrallaan ja lääkkeitä syön vielä 14 pilleriä päivässä. Paniikki- tai ahdistuskohtauksia ei ole tullut nyt pitkään aikaan, väsymys on läsnä kuitenkin aika useasti. Kun stressiä ja väsymystä on kerätty 12 vuotta 24/7 töitä tehden suurin osa vuosista yrittäjänä, niin kyllä se kestää, että kroppa saadaan toimimaan niin kuin sen kuuluisi toimia.

Mikä on tärkein oppimasi asia?

Monet arvot ja suhtautuminen elämään on muuttunut. Työ ei ole kaikki kaikessa. Täytyy osata levätä välillä voidakseen olla luova, työkykyinen ja tasapainoinen, onnellinen ihminen. Tällä hetkellä olen luova ja työkykyinen. Tärkein oppimani asia on, että elämä on hauras ja vain sinä voit päättää kuinka hyvin voit ja kuinka onnellinen olet.

Mitä merkkejä kannattaisi kaikkien tarkkailla itsestään?

Omaa kehoa kannattaa kuunnella tarkasti. Lääkäriin on syytä mennä heti jos tuntuu, että et esimerkiksi saa nukuttua kunnolla tai et tahdo suoriutua työpäivästäkään kunnialla.

Mitä kannattaa tehdä jos tuntee lähestyvänsä jaksamisensa rajoja?

Kevennä työtaakkaa, lepää ja käy lääkärillä. Psykiatrian erikoislääkärit ovat juuri oikeita ihmisiä auttamaan tämän kaltaisissa asioissa. Jos olisin itse ymmärtänyt mennä yleislääkärin sijasta psykiatrian erikoislääkärin pakeille heti alussa, niin olisin saattanut säästyä vuoden kestäneeltä totaalihelvetiltä. Useat ihmiset eivät valitettavasti tällaisesta loppuunpalamisesta selviydy. Meitä selviytyjiä on prosentuaalisesti valitettavasti aika vähän…

Karvanaagalleria: musta Lex, punainen Petri ja valkoinen Laku. (Kuva: Marko Koivuporras/Studio Street)

Karvanaagalleria: musta Lex, punainen Petri ja valkoinen Laku. (Kuva: Marko Koivuporras/Studio Street)

Vaikka taisteluja on vielä jäljellä, onneksi tämä Petrin tarina on selviytymistarina. En usko että minä tai kukaan voi ymmärtää mitä kaikkea paskaa joutuu tällaisessa tilanteessa läpikäymään.

Itsekin reilun kolme vuotta vain unilääkkeillä nukkuneena sekä verenpainelääkkeitä ja betasalpaajia päivittäin popsivana olen kyllä nähnyt jaksamisen rajan välillä lähempänä ja välillä kauempana. ”Tämä on tunnollisten ihmisten sairaus” sanoi lääkärini kun ensimmäistä kertaa avauduin kahden vuosikymmenen uniongelmista. Ja siinä kai se suuri riski onkin, on helppoa vaatia itseltään liikaa varsinkin jos tekee jotain mistä pitää, on helppoa tehdä asiat silloin ”liiankin hyvin”. Omilta vanhemmiltani kun jo lapsena sain esimerkin työn kunnioittamisesta…

Kiitos Petri että jaoit tarinasi meidän kanssamme! Tähän olisi kiva laukaista joku kaiken kattava latteus viisaudeksi naamioituna, mutta en viitsi niin tehdä. Todettakoon vain, että jatka juuri tuohon suuntaan mihin nyt oletkin menossa…

AperDude