MIKÄ, KUKA, MINÄKÖ SAIRAS?!?!

Aloitin nykyisellä työnantajallani vuonna 1993 ja koko tämän ajan olen kärsinyt unettomuudesta. Vuonna 2011 suostuin viivytystaistelun jälkeen menemään uupumus ongelmasta lääkäriin ja paljon kaikenlaista on tuon jälkeen tapahtunut. Pohjalaisena junttina kun tapana ei ole tällaisista asioista oppia äkkiä, niinpä pitkään kaavaan kuuluukin nyt mm juuri alkanut kahden kuukauden sairasloma. 

Olen pyrkinyt elämään omaa elämääni  siten, että peilistä löytyy aina syyllinen tai sankari, muita en jaksa omista virheistä syyttää. Se, että olen tehnyt kaiken aina niin tosissaan ja täysillä, ettei kroppa ja nuppi jaksanutkaan sitä kuin 25 vuotta, on toki oma vikani. Jos olisi ollut töissä alalla jota vihaan, olisi ollut ehkä helpompaa pitää työ ja vapaa-aika erillään, mutta koen silti olevani etuoikeutettu, että olen saanut olla näin hienolla alalla mitä valokuvaus on.

Koko aikuisikäni olen siis kärsinyt unettomuudesta. Jo 90-luvun puolivälistä muistan minulle tyypilliset yöt, nukahdan yhdeltä ja herään kolmelta ilman mitään mahdollisuutta haaveillakaan unen jatkumisesta. Niinpä hiivin tuolloin aina takkahuoneeseen katsomaan laadukkaita TV-ohjemia, muitahan ei tuohon aikaan tulekaan ja aamulla torkahdin vielä puoleksi tunniksi. Aina kevään ja syksyn sesongin aikaan unirytmini rupesi kääntymään tällaiseen sairaaseen suuntaan ja aina seuraavalla lomalla sain homman korjattua. En sorru lapselliseen huuteluun siitä, kuinka hyvin pärjään ilman unta vaan uskon täysin Aki Hintsaa, joka kertoo, että yli 99% ihmisistä vaatii ”täysillä toimiakseen 7,5-8,5 tuntia unta vuorokaudessa”. Suosittelen kaikille asian uskomista. Luulenpa, että olisin Suomen maajauokkueessa mikäli sellainen olisi lajissa, jossa toimitaan yhteiskunnan jäsenenä mahdollisimman vähillä yöunilla. Mutta minä tiedä että se ei ole viisasta. Ensimmäisen 25 vuotta homma saattaa pyöriä, mutta joku kohta kropassa brakaa varmasti. Ei epäilystäkään! Joku saattaa saada pakko-oireita, joku paniikkihäiriöitä ja kirjo on niin laaja, että suunnilleen kaikki on mahdollista. Kun ronttasin ruumiini viimein tutkittavaksi, niin muutamien pienempien ongelmien lisäksi löydettiin mm korkea verenpaine ja rytmihäiriöt. Ja kylläpä jatkuva uupumus haittaa mm muistia ja keskittymiskykyä, oikeastaan ihan kaikkea normaalia elämää.

Olen siis onnistunut jo 90-luvulla pilaamaan vuorokausirytmini. En välttämättä koskaan ole kokenut olevani jotenkin stressaantunut pitkiä aikoja, yksittäisiä hetkiä kylläkin. En vaan koskaan erottanut työ- ja vapaa-aikaa, enkä oikeastaan hereilläolo- ja nukkumisaikaakaan. Oli niin paljon mielenkiintoista tehtävää ja vuorokaudessa tunteja liian vähän. Tyttäreni eivät oikeastaan edes koskaan vastasyntyneinäkään aiheuttaneet yövalvomisia, edes heitäkään ei voi asiasta syyttää. En halua kuulostaa tekopyhältä, mutta kaikkien kannattaisi (ja minun olisi kannattanut huomioida jo tuolloin) niitä artikkelien yleisiä uniohjeita: älä katso ruutua pariin tuntiin ennen nukkumista, tuuleta makuuhuone viileäksi, älä tee makuuhuoneessa muuta kuin nuku, syö sitä, älä tätä, älä roiku verhoissa ja kaikkea muuta ikävän järkevää. Selväähän on, että nyt kun luen asiasta jostain laatu-iltapäivä-julkaisusta, niin olen täysin varma, että tuollaisten kirjoittaja ei tiedä unettomuudesta satunnaisia krapula-öitä enempää. Kun en saanut kesällomalla 2011 nukkumista kuosiin ja olin kauden alussa elokuussa ”täysin uupunut” jo valmiiksi, nielin ylpeyteni ja marssin duunilääkäriin. Ensin kokeiltiin hieman melatoniiniä ja nukahtamislääkkeitä ilman mitään vaikutusta ja viimein maaliskuussa 2012 lääkärini sanoi ”olen ollut liian kiltti sairauttasi kohtaan” ja kirjoitti anestesialääkkeistä pykälää miedompia pillereitä. Tuolloin oli todella omituista tajuta, etten ollut nähnyt unia pariin kymmeneen vuoteen. Yhtäkkiä unituiset tarinat täyttivät yöni, en sairastunut flunssiin ja muutenkin alkoi noin puoli vuotta kestänyt positiivinen kehitys. Ihminen tarvitsee todellakin unta kaikkeen…

Koska mikään ei kuitenkaan elämäntavoissani muuttunut, niin puolen vuoden jälkeen taas kurssi rupesi kääntymään heikompaan suuntaan. Työni on aina ollut liikkuvaa ja se ei luonnollisesti ole helpottanut tasaisen ja järkevän vuorokausirytmin luomista. Kaikki nämä nykyajan tekniset välineetkin vain hämärtävät virka-ajan käsitettä. Onko meillä enää 8+8+8 tunnin vuorokautta?

Nykyisillä unilääkkeillä nukun siis siedettävästi, mutta silti ongelmia riittää siinäkin lajissa. Nyt esim koulukauden taas elokuussa alkaessa noin kahta viikkoa aiemmin rupesi taas kertymään ongelmia. Jos en saa unta siinä hetkessä, jolloin unilääkkeet ”ottavat vallan”, voin valvoa koko yön jossain zombiemaisessa horroksessa. Joka tapauksessa missatun nukahtamiskohdan ylittäminen saa aikaan pilallisen yön. Ja luonnollisesti tällä historialla asia on ongelma…

Nyt olenkin elämässäni kohdassa, jossa minun pitäisi määrittää minäkuvani uudestaan ja asettaa myös uudet tavoitteet sen mukaan. Suosittelen lukemaan Aki Hintsasta kertovan kirjan VOITTAMISEN ANATOMIA. Siinä oheinen ajatus kerrotaan juntinkin ymmärrettävästi. Ja kiitos Vesa Koivunen, että kirjan minulle vinkkasit!

Vasta tämän vuoden tammikuussa tajusin, että sairaanhoitohenkilökunta todellakin käyttää tilastani nimitystä sairaus. Itse olen täysin naivisti ajatellut ongelmaani unettomuutena, huolimatta siitä, että mm sydämeni kiskoo ilman lääkkeitä kuin orjalaivan rumpali kolmen promillen humalassa ja verenpaineeni sai lääkärinkasvoille ilmeen, jota itsekin säikähdin. Olen siltikin siis ajatellut tilannettani pienenä tilapäisenä ongelmana. Vxxxx mikä idiootti olen! Hävettää… Nyt siis tammikuussa sain jonkun neron hetken ja ymmärsin, että jos komppania lääkäreitä käyttää tilanteesta termiä sairaus, niin ehkä minun maallikkona pitäisi taipua saman termin käyttöön ja sisäistämiseen. Joten edetään tällä linjalla: Hei, olen Krister ja olen sairas…

Luovilla aloilla tämän kaltaiset ongelmat eivät ole todellakaan vieraita ja samankaltaisia tarinoita eri vivahtein löytyy valitettavasti lähipiiristäkin. Laukoisin tähän mielelläni viisauksia, kuolemattomia opetuksia, mutta valitettavasti äo:ni ei riitä siihen. Niinpä toteankin vain, että kaivakaa kalenterinne esiin ja merkitkää sinne aika jollekin rakkaalle harrastuksellenne, aika jollekin rakkaalle ihmisellenne ja kiskaiskaa kaupan päälle vielä loma johonkin kohtaa vuotta.

Pohdiskelen jossain vaiheessa lisää tätä kaikkea täällä blogissa ja jos satun oikein hullaantumaan, niin saatanpa joskus laittaa jotain huomioita erityisherkkyydestäkin. Sekin aihe on ollut viime aikoina kovin läheinen. Joka tapauksessa nyt luvassa on meikäläisellä matalan profiilin aika, julkisesti en sairaslomani aikana tule heilumaan…

Ja tässä "ennen ja jälkeen" kuvat jo valmiiksi samassa kuvassa.

Ja tässä ”ennen ja jälkeen” kuvat jo valmiiksi samassa kuvassa.

Pitäkäähän nokat pinnalla!

AperDude

Mainokset

SUPERMIEHESTÄ KUOLEVAISEKSI

Mitä tapahtuu kun kaikkeen pystyvä ja kaiken jaksava yrittäjä joutuu toteamaan mielen ja kehon rajat? Valokuvaaja Petri Olli on tarkistanut tilanteen, eikä kehoita muita ylittämään jaksamistaan.

Petri Olli on toimitusjohtaja, yrittäjä ja valokuvaaja Seinäjoella Studio Streetissä. Puusepäntyöt valokuvaamiseen vaihtanut pitkän linjan yrittäjä törmäsi yllättäen pahimpaan haasteeseensa toistaiseksi kun oma kroppa irtisanoi itsensä.

Tämä on on pohjalaisen miehen selviytymistarina…

Milloin ja mistä huomasit, että jotain jaksamisessasi on oikeasti vialla?

2012 keväällä huomasin olotiloissani muutoksia ja rupesin niitä tarkemmin seuraamaan. Väsymys ei ollut enää vain väsymystä, vaan uupumusta. Silmät meinasivat mennä työpäivän aikana useasti kiinni, veto oli pois ja motivaatio oli usein kadoksissa.

Myös muistin kanssa rupesi tulemaan ongelmia. Saattoi olla tilanteita, etten saanut parhaan ystäväni sukunimeä mieleeni, post it -lappuja ei ollut vain toimistossa ja autossa kertomassa mitä piti tehdä, vaan kotonakin kaikkialla, jopa yöpäydällä ja kylpyhuoneen peilissä. Näistä epätoivoisista muistin virkistämislapuista huolimatta unohtelin asioita ja oli vaikea myös keskittyä vaativiin tehtäviin. Joinain päivinä saattoi sujua asiat normaalisti, mutta tekemisen suunta oli selkeästi menossa alaspäin. Illalla oli vaikea nukahtaa ja aamulla vaikea saada itseään käyntiin. Aamulla olin huonovointinen, minua huimasi ja jopa oksetti, sekä olin kärttyinen.

Tähän aikaan alkoivat myös rajummat paniikki- ja ahdistuskohtaukset. Paniikkikohtaukset tulivat aluksi hieman lievempinä esim. kassajonossa saattoi tuntua huimausta, raajat saattoivat puutua, sydän löi tiheämpään ja tuli pakokauhunomainen tunne päästä tilanteesta pois. Yleensä helpotti kun hetken ulkona hengitteli raikasta ilmaa. Aluksi kohtauksia tai tuntemuksia tuli harvakseltaan, välttämättä ei edes joka päivä. Kohtauksia kuitenkin pian alkoi tulla lähes päivittäin ja jonain päivinä useammankin kerran. Tämä rupesi haittaamaan jo jokapäiväistä elämää niin töissä kuin vapaa-ajallakin.

asdf

”Elämä on hauras ja vain sinä voit päättää kuinka hyvin voit ja kuinka onnellinen olet.”

Mitä teit asialle?

Kävin yleislääkärin vastaanotolla juttelemassa oireistani ja sovimme, että seuraamme mihin tilanne johtaa. Myös tällöin sain kohtauksiin ja ahdistukseen rauhoittavaa lääkettä tarvittaessa reseptillä. Muitakin tutkimuksia tehtiin pitkin syksyä ja talvea. Sydänkäyrät, verenpaine, laaja verenkuva, verensokerit, kilpirauhasen vajaa- ja liikatoiminta testattiin. Verenpaine oli hieman koholla mutta muuten kaikin puolin terveen paperit.

Vuodenvaihteessa 2013 rupesin olemaan todella väsynyt päivittäin ja masennustakin oli lievänä ilmassa. Tuntui epätodelliselta, että viikonlopun alkaessa en muistanut mitä olin viikolla tehnyt jos en kalenterista sitä tarkistanut. Kohtauksia tuli useammin ja rajumpina. Rauhoittavia popsin tuolloin jo aika paljon. Pidin maaliskuun aikana kesälomani: 3 viikkoa lomaa. Lähdimme perheen kanssa matkoille ja toivoin mielessäni tämän auttavan, haaveilin ”nollaavani koneiston” lepäämällä. Lomalla huomasin kuitenkin olevani entistä väsyneempi, pahantuulisempi ja haluttomampi kaikkeen. Tunsin, että olen väärässä paikassa ja paikkani olisi olla töissä. Niinpä salaa lomalla töitä teinkin. Lomalta palattuani olin todella lopussa. Kohtaukset rupesivat haittaamaan työntekoa lähes päivittäin. Silti mentiin eteenpäin hampaat irvessä ja rauhoittavia popsien. Enhän minä yrittäjänä voinut sairastaa tai olla väsynyt…

Viimeinen niitti viikko, jolloin minut noudettiin 4 kertaa kotoa milloin aamulla, yöllä, illalla ambulanssilla sairaalaan. Leposyke oli jokaisella kerralla makuulla ollessani 160-170 välillä. Raajat olivat puuduksissa, huimasi, saatoin oksentaa ja ulostaa kaiken sisälläni olevan, taju lähti muutamana kertana, rintaan pisti ja aina oli tunne, että nyt mennään viimeiselle ajelulle. Joka kerta lääkäri sanoi ensiavussa, että olisi syytä käydä kunnon lääkärillä ja antoi jo ensimmäisellä kerralla minulle tietyn lääkärin nimen ja numeron. En kuitenkaan numeroa käyttänyt, olinhan pitkän linjan yrittäjä, oikein yrittäjäsuvun vesa. Ei tällainen voi koskea minua… Viikon viimeisellä sairaalareissulla en saanutkaan rauhoittavaa suoneen vaan lääkäri ilmoitti, että se hoidetaan lääkärin vastaanotolla ja nyt tehdään niin kuin lääkäri määrää. Muistan vieläkin elävästi lääkärin kommentin: ” Olette te luovan alan ihmiset ja yrittäjät sellaista kansaa, että te ette ymmärrä sairastaa. Ymmärrätkö, että tämä johtaa hoitamattomana mullan alle?!! Ei ole perheen ja ystävien mukava lukea lehdestä mitä sinulle kuuluu kun et tajunnut hoitaa ajoissa terveyttäsi kuntoon!

Matka siis jatkui lääkärin vastaanotolle tärisevänä ja sekaisen oloisena. Silloin vasta rupesin tajuamaan tilanteen vakavuuden ja pystyin myöntämään tilanteen olevan kaukana normaalista kunnostani. Vastaanotolla tehtiin kokeita ja diagnoosoitiin, että kehoni kemiat on sekaisin, kortisolin ja dopamiinin eritystä ei juurikaan ole, verenpaine korkealla ja veriarvot päin prinkkalaa. Tästä alkoi pitkä sairaslomani… Kuitenkin kovin vastahakoisin fiiliksin…

Petrille myönnettiin vuonna 2012 QEP-arvonimi hienosta eläinkuvasarjasta. Tuon kunnianosoituksen on saanut Suomessa vain 13 valokuvaaja.

Petrille myönnettiin vuonna 2012 QEP-arvonimi hienosta eläinkuvasarjasta. Tuon kunnianosoituksen on saanut Suomessa vain 13 valokuvaaja. (Kuva: Petri Olli/Studio Street)

Kuinka pitkä taistelu oli ennen kuin pääsit palaamaan töihin?

Taistelua kesti vuoden kunnes pystyin palaamaan asteittain takaisin työelämään yrittäjäksi ja valokuvaajaksi. Prosessi jatkuu edelleen päivä kerrallaan opetellen uudenlaista tapaa työskennellä energiaa säästäen.

Mikä oli tuossa vaiheessa vaikeinta?

Vointini romahti sairasloman alkaessa täysin. Nukuin käytännössä kaksi kuukautta yhteen menoon. Yöllä täydet 12 tunnin unet, muutama tunti hereillä, useiden tuntien unet, jälleen hetki hereillä ja sitten taas yöunille. Lääkkeisiin totutteleminen oli rajua aikaa. 20 pilleriä päivässä tuntui paljolta ja myös on paljon. Lääkitystä vaihdettiin kolme kertaa vuoden aikana ja aina vaihdosta seurasi vieroitusoireet, joita en ollut ikinä ennemmin kokenut. Käytössä olevat lääkkeitä vähennettiin asteittain ennen uusien aloittamista ja tuolloin paniikkioireet voimistuivat. Siinä karskimpikin mies menee aika nöyräksi ja monesti toivoin noina aikoina kuolevani, pääsisin paljon helpommalla.

Väsymyksestä ja lääkkeiden laskuista ja nousuista seurasi myös keskivaikea masennus. Se oli todella hankalaa ja kuluttavaa aikaa koko perheelle. Muistan sanoneeni useasti pahimpina aikoina vaimolle, että ”katso minulle juna-aikataulut, haluan lähteä kävelemään viimeisen kerran”. Mietin itsemurhaa useaan kertaan mutta aina se jotenkin jäi. Tätäkään en saanut hoidettua… Pelkästään väsytti…

Tänä aikana raha-asiat meni pahasti sekaisin, mm. vakuutusyhtiön uskomattoman toiminnan takia. Olimme yrittäjinä ajatelleet olla jo muutamaa vuotta ennen sairastumistani viisaita ja ottaa kunnon vakuutuksen, joka korvaisi täysin jos meistä omistajista jompikumpi joutuisi keskeyttämään työt pitkäaikaisesti sairauden takia. Vuoden sairauspäivärahat ovat edelleen saamatta. Vakuutusyhtiö keskeytti myös hoitosuunnitelman mukaisen yksityisen terapian, jonka olin hyväksytysti aiemmin saanut aloittaa. Tästäkin on rahaa saamatta. Ei liene tarpeen sanoa mitä ajattelen kyseisestä vakuutusyhtiöstä.

Varmaan jokaista vituttaisi olla reilu 6 kuukautta ilman rahaa. Pieniä säästöjä käytettiin laskuihin maksamalla vain niin pieni osa kuin mahdollista. Kulut kun pyöri ennallaan, vaikka tulot katosivat. Luottotietoihin tuli teitenkin maksuhäiriömerkintä, vaikka olin saanut kaiken sovittua ettei näin kävisi. Selitin tilannetta sinne tänne, mutta ketäs tällainen kiinnostaa kun kyseessä on raha ja bisnes. Ja kun menee talousasiat perseelleen, niin sitten kaatuu kaikki muukin. Seuraavaksi tuli vaimon kanssa riitoja, niin rahasta kuin milloin mistäkin. Pienistä ja suurista asioista. Koko paska tuntui lopun alulta.

Eniten Petri kuvaa ihmisiä, mutta eläinten lisäksi kameran edessä on myös moottoripyöriä ja autoja.

Eniten Petri kuvaa ihmisiä, mutta eläinten lisäksi kameran edessä on usein myös moottoripyöriä ja autoja. (Kuva: Petri Olli/Studio Street)

Mikä on tilanteesi nyt?

Olen työelämässä lähes normaalisti, asumuserossa perheestä, raha-asioita järjestellen pala kerrallaan ja lääkkeitä syön vielä 14 pilleriä päivässä. Paniikki- tai ahdistuskohtauksia ei ole tullut nyt pitkään aikaan, väsymys on läsnä kuitenkin aika useasti. Kun stressiä ja väsymystä on kerätty 12 vuotta 24/7 töitä tehden suurin osa vuosista yrittäjänä, niin kyllä se kestää, että kroppa saadaan toimimaan niin kuin sen kuuluisi toimia.

Mikä on tärkein oppimasi asia?

Monet arvot ja suhtautuminen elämään on muuttunut. Työ ei ole kaikki kaikessa. Täytyy osata levätä välillä voidakseen olla luova, työkykyinen ja tasapainoinen, onnellinen ihminen. Tällä hetkellä olen luova ja työkykyinen. Tärkein oppimani asia on, että elämä on hauras ja vain sinä voit päättää kuinka hyvin voit ja kuinka onnellinen olet.

Mitä merkkejä kannattaisi kaikkien tarkkailla itsestään?

Omaa kehoa kannattaa kuunnella tarkasti. Lääkäriin on syytä mennä heti jos tuntuu, että et esimerkiksi saa nukuttua kunnolla tai et tahdo suoriutua työpäivästäkään kunnialla.

Mitä kannattaa tehdä jos tuntee lähestyvänsä jaksamisensa rajoja?

Kevennä työtaakkaa, lepää ja käy lääkärillä. Psykiatrian erikoislääkärit ovat juuri oikeita ihmisiä auttamaan tämän kaltaisissa asioissa. Jos olisin itse ymmärtänyt mennä yleislääkärin sijasta psykiatrian erikoislääkärin pakeille heti alussa, niin olisin saattanut säästyä vuoden kestäneeltä totaalihelvetiltä. Useat ihmiset eivät valitettavasti tällaisesta loppuunpalamisesta selviydy. Meitä selviytyjiä on prosentuaalisesti valitettavasti aika vähän…

Karvanaagalleria: musta Lex, punainen Petri ja valkoinen Laku. (Kuva: Marko Koivuporras/Studio Street)

Karvanaagalleria: musta Lex, punainen Petri ja valkoinen Laku. (Kuva: Marko Koivuporras/Studio Street)

Vaikka taisteluja on vielä jäljellä, onneksi tämä Petrin tarina on selviytymistarina. En usko että minä tai kukaan voi ymmärtää mitä kaikkea paskaa joutuu tällaisessa tilanteessa läpikäymään.

Itsekin reilun kolme vuotta vain unilääkkeillä nukkuneena sekä verenpainelääkkeitä ja betasalpaajia päivittäin popsivana olen kyllä nähnyt jaksamisen rajan välillä lähempänä ja välillä kauempana. ”Tämä on tunnollisten ihmisten sairaus” sanoi lääkärini kun ensimmäistä kertaa avauduin kahden vuosikymmenen uniongelmista. Ja siinä kai se suuri riski onkin, on helppoa vaatia itseltään liikaa varsinkin jos tekee jotain mistä pitää, on helppoa tehdä asiat silloin ”liiankin hyvin”. Omilta vanhemmiltani kun jo lapsena sain esimerkin työn kunnioittamisesta…

Kiitos Petri että jaoit tarinasi meidän kanssamme! Tähän olisi kiva laukaista joku kaiken kattava latteus viisaudeksi naamioituna, mutta en viitsi niin tehdä. Todettakoon vain, että jatka juuri tuohon suuntaan mihin nyt oletkin menossa…

AperDude