LIIKAAKAAN EI OLE AINA TARPEEKSI

Viikonloppuna pääsin nuuskimaan ystäväni ja musiikin moniosaajan Hakalan Velin tekemää nauhoitussessiota kosketusetäisyydeltä ja löysin yllättäviä yhteyksiä valokuvaamiseen. Niinpä päätinkin rakentaa teille asiasta huojuvan aasinsiltatornin.

 

Ensinnäkin nauhoitusohjelman näyttö muistuttaa erehdyttävästi photoshoppia. Samaan tapaan kuin nauhoitettaessa on päällekkäin eri rumpuja, kitaroita, koskettimia, lauluraitoja ja muita eri raitoja joita kuunnellaan samaa aikaa, on kuvassakin (monesti) useampia leyereitä, joita katsellaan päällekkäin. Niin musiikki kuin kuvakin työstövaiheessa on siis monen raidan/layerin päällekkäisyyksien verkosto, jonka laatu/laadun puute perustuu eri osien keskinäiseen tasapainoon tai sen puutteeseen. Joku soitin musiikissa ja joku layer kuvassa tuo kokonaisuuteen ehkä vain aavistuksen omaisen sävyn. Ja toisaalta taas vaikkapa rummut määrittävät koko biisin temmon/tahdin ja terävyysalueen käyttö paljon siitä, mihin huomio kiinnittyy. Todellista osaamista ei ole se, että saa tuotettua yksittäisiä raitoa/layereitä, vaan se, että kokonaisuus on yhtenäinen ja tasapainoinen tarina.

 

Toisekseen valittu tyylilaji tulee ulottaa kaikkeen tekemiseen. Toki voi halutessaan soittaa Yngvie-soundilla tilulilu-soolon jazziinkin, mutta kyllähän se kuulostaa samalta millä mämmi maistuu metrilenkin kanssa omenalimonadi kyytipoikana. Eli kaikkien pienienkin yksityiskohtien rakentamisessa tulee muistaa määritellyn tuloksen tyyli. Kuvaamisessa siis ei esimerkiksi kannata yrittää tehdä highkey kuvaa läikikkäällä valolla, vaan jokaisen kuvanrakennuselementin, mallin olemuksen, ulkoasun, meikin, lokaation ja ihan kaiken tulee tukea valittua maalia myös tyylilajiltaan. Todellista osaamista ei ole se, että saa tuotettua yksittäisiä laadukkaita visuaalisia ratkaisuja, vaan se, että kykenee työstämään kaiken kuvaan laitettavan valitulla linjalla.

 

Muusikon ja kuvaajan tulee hallita useita tekniikoita. Digin myötä hommahan on kuvaajalla räjähtänyt käsiin, koska jo pakolliset kuvankäsittelytaidot vaativat valtavan määrän tietoja. Olenkin usein puhunut ”valokuvaajan taitolaukusta”. Opiskelemalla, opettelemalla, kokeilemalla ja eksymällä hankitaan tuohon laukkuun taitoja, kuten esim lokey-valaisu, tieto kuvauskorkeuksien vaikutuksesta mallin olemukseen, kokonaiskontrastien hallinta, vallitsevan valon yhdistäminen salamoihin ja IHAN KAIKKI MUUTKIN HYÖDYLLISET TAIDOT. Näiden määrähän on täysin loputon. Mutta taaskin lopullista mestarillisuutta ei ole näiden taitojen suurin määrä, vaan se, että osaa valita tilanteen mukaan oikeat taidot käyttöön soveltamalla niitä tapauskohtaisesti.

 

Eli jokaisen asian kanssa törmään aina siihen, että on täysin pakollista hankkia tarvittavat taidot ja niiden hankkimista pitää jatkaa taukoamatta. Mutta senkin jälkeen on vasta hankkinut ammattimaisen suorittamisen tason, silloinkin on parhaimmillaankin vain asiallinen ammattimainen suorittaja. Sen jälkeen vasta on mahdollista ryhtyä oikeaksi taitajaksi. Vasta sen jälkeen punnitaan kaikkien noiden taitojen soveltamista, vasta sen jälkeen testataan tekijän mielikuvituksen ja visioiden hyvää makua. Täytyy tietää milloin on balladin paikka ja milloin vedetään sukkahousuheavyä volymet yhdellätoista. Ja vasta sen jälkeen (henkilökuvan ollessa kyseessä) päästään pohtimaan, osasiko kuvaaja luoda sellaisen sosiaalisen ilmapiirin, että malli oli kuvanottohetken ”enemmän” kuin olisi ollut mahdollista. Useimmat lajit ovat asennelajeja ja useimmat lajit ovat (ehkäpä monien yllätykseksi) joukkuelajeja. Paraskin muusikko on nauhoituksissa parempi, mikäli nauhoittaja ja tuottaja ovat mukana luomassa otollista ilmapiiriä. Vaikka kuvaisin yksin taustakuvaa johonkin tulevaan muotokuvaan siirrettäväksi, kuljetan mukanani useiden ihmisten oppeja, useiden ihmisten toimittamia laitteita ja koko muutakin omaa vaikutuspiiriäni. En pysty enkä halua kuvitella saavuttaneeni omia saavutuksiani yksin, vaan ”salaisuuteni” onkin se, että ympärilläni on valtava määrä inspiroivia ihmisiä, lahjakkuutta ja osaamista. Masentavasta maailmasta kun olisi käytännössä mahdotonta ponnistaa tähtiin.

asdfasdf

Kuva ei liity mitenkään artikkeliin, oli vaan pakko tehdä uusi versio kun tämä jo aikaa takaperin ottamani kuva osui silmiin.        Malli: Marlén Puska    Laitteet: Nikon D800 + 85mm f1.4 & Elinchrom salamat

Tuo otsikon kuolematon viisaus lipsahti ystäväni Velin suusta jossain vaiheessa naurujamme kun keskustelimme nimenomaan eläytymisen merkityksestä musiikissa. Liikaakaan ei ole aina tarpeeksi kun vaikkapa solistin tarkoituksena on elää ja jakaa tekstin tunteet. Ja sama pätee siis ihan suoraan kuviin, koskaan ei yksityiskohtien hiominen, tunteen välittäminen ja valitun tyylilajin soveltaminen voi mennä yli. Ja sama kai pätee elämäänkin, vai voiko liikaa eläytyä kehittyäkseen, osatakseen, tehdäkseen ja jakaakseen jotain hyvää? Ja tässäkin se todellinen taito olisi mm valita se omistautumisen kohde oikein…

AperDude

Mainokset

VALTA VAIHTUI

Suomen Ammattivalokuvaajien alkuvuoden maamerkki Vuoden Muotokuvaaja -kilpailu käytiin viikonloppuna ja tällä kertaa kruunu matkasi Helsingistä Poriin…

Porilainen Johanna Sjövall nappasi Vuoden Muotokuvaja -tittelin ansaitusti! Kilpailussahan ensin arvostellaan yksittäisiä kuvia ja sen jälkeen parhaimmat keskiarvot sarjansa kaikilla kuvilla saaneita sarjoja arvostellaan kokonaisuutena. Tässä jälkimmäisessä osassa kieltämättä yhtenäisyys tai sen puute on läsnäolevien nähtävillä. Vain yksi viiden kuvan sarja on kerrallaan esillä…

Tästä pääset SAV Ry:n sivuille katsomaan Johannan sarjaa ja tästä Johannan omille sivuille. Itse pidän tästä sarjasta erityisestä yhtenäisestä ja tasaisen niukasta sävymaailmasta, sekä ihanan pysähtyneestä tunnelmasta. Joko tunnetta ja tekemistä saisi olla lähes kiljumiseen asti tai sitten tällainen kaukaisen eteerinen maailma on myös loistava. Niiden välimaastossa monesti ollaankin sitten EHKÄ turhan tavanomaisissa maailmoissa, että kuvat nousisivat kisoissa muiden yläpuolelle.

Vuoden Hääkuva 2016 – Mä sua

Tämä meikäläisen parempi puolisko ylläpiti perheen kunniaa tässä kisassa. Mitja Kortepuro nappasi kaiken kaikkiaan viisi plakaatia (hääsarjan kulta ja hopea, valmistujaissarjan hopea, sekä kaksi kunniamainintaa lapsikuvasarjassa), joista mielivaltaisesti nappasin kolme kuvaa tähän esille.

saDasd

Hopeaa hääkuvasarjassa – Voikukkarakkautta

Yhä edelleenkin kuvan katsojalle välittyvä tunnelma on se kuvan tärkein voima. Näissä kaikissa kolmessa kuvassa on hieman eri tavoin kuin Johannan kuvissa toteutettua yksinkertaistamista. Itse olen aina viisastellut kuvan rakentamisprosessin menevän niin, että ensin on musta tyhjä tila, johon tuodaan ihminen/ihmisiä. Sen jälkeen mitään väriä/muotoa/struktuuria tai muuta elementtiä ei saa kuvaan tuoda, JOS SE EI PARANNA KUVAA. Esim tässä yläpuolella olevan hääkuvan alan jako 1/3 vihreää ja 2/3 sinistä ja parin sijoittaminen kultaiseen leikkaukseen on kauniin klassinen ja toimiva asettelu. Tai alla olevan kuvan pehmeät materiaalit ja hiuksen hieno vaaleiden sävyjen leikki yhdistettynä hellyttävään olemukseen on todellakin yksinkertaista ja toimivaa. Mitjan sivuilla pääset tästä

asdfasd

Kunnimaininta lapsikuvasarjassa – Ihan vaan pikkutorkut

Itse olen näitä kisoja seurannut vuodesta 1994 lähtien ja ainoa selkeä murros tapahtui vuosituhannen vaihteen tienoilla. Yhä edelleenkin hyvä kuva on hyvä kuva ja parhaat kuvat kestävät aikaa totaalisesti, mutta murroksessa oli havaittavissa ehkäpä jossain määrin haparoiviakin yrityksiä ottaa uusi väline haltuun. Sanoisin, että viime vuosien kilpailussa ei enää olekaan tullut välinekipuilun aiheuttamia ylilyöntejä. Niin Johanna kuin viime vuoden vuottaja Vesa Tyni käyttivät kuvankäsittelyä lähinnä viimeistelyyn ja kuvien yhtenäistämiseen, eikä lainkaan kikkailuun kikkailun vuoksi.

Ensi maanantaina hihkaisen sitten muutaman sanan messuista, Kuva ja Kamera kun on jo ovella…

AperDude