Viikonloppuna pääsin nuuskimaan ystäväni ja musiikin moniosaajan Hakalan Velin tekemää nauhoitussessiota kosketusetäisyydeltä ja löysin yllättäviä yhteyksiä valokuvaamiseen. Niinpä päätinkin rakentaa teille asiasta huojuvan aasinsiltatornin.

Ensinnäkin nauhoitusohjelman näyttö muistuttaa erehdyttävästi photoshoppia. Samaan tapaan kuin nauhoitettaessa on päällekkäin eri rumpuja, kitaroita, koskettimia, lauluraitoja ja muita eri raitoja joita kuunnellaan samaa aikaa, on kuvassakin (monesti) useampia leyereitä, joita katsellaan päällekkäin. Niin musiikki kuin kuvakin työstövaiheessa on siis monen raidan/layerin päällekkäisyyksien verkosto, jonka laatu/laadun puute perustuu eri osien keskinäiseen tasapainoon tai sen puutteeseen. Joku soitin musiikissa ja joku layer kuvassa tuo kokonaisuuteen ehkä vain aavistuksen omaisen sävyn. Ja toisaalta taas vaikkapa rummut määrittävät koko biisin temmon/tahdin ja terävyysalueen käyttö paljon siitä, mihin huomio kiinnittyy. Todellista osaamista ei ole se, että saa tuotettua yksittäisiä raitoa/layereitä, vaan se, että kokonaisuus on yhtenäinen ja tasapainoinen tarina.

Toisekseen valittu tyylilaji tulee ulottaa kaikkeen tekemiseen. Toki voi halutessaan soittaa Yngvie-soundilla tilulilu-soolon jazziinkin, mutta kyllähän se kuulostaa samalta millä mämmi maistuu metrilenkin kanssa omenalimonadi kyytipoikana. Eli kaikkien pienienkin yksityiskohtien rakentamisessa tulee muistaa määritellyn tuloksen tyyli. Kuvaamisessa siis ei esimerkiksi kannata yrittää tehdä highkey kuvaa läikikkäällä valolla, vaan jokaisen kuvanrakennuselementin, mallin olemuksen, ulkoasun, meikin, lokaation ja ihan kaiken tulee tukea valittua maalia myös tyylilajiltaan. Todellista osaamista ei ole se, että saa tuotettua yksittäisiä laadukkaita visuaalisia ratkaisuja, vaan se, että kykenee työstämään kaiken kuvaan laitettavan valitulla linjalla.

Muusikon ja kuvaajan tulee hallita useita tekniikoita. Digin myötä hommahan on kuvaajalla räjähtänyt käsiin, koska jo pakolliset kuvankäsittelytaidot vaativat valtavan määrän tietoja. Olenkin usein puhunut ”valokuvaajan taitolaukusta”. Opiskelemalla, opettelemalla, kokeilemalla ja eksymällä hankitaan tuohon laukkuun taitoja, kuten esim lokey-valaisu, tieto kuvauskorkeuksien vaikutuksesta mallin olemukseen, kokonaiskontrastien hallinta, vallitsevan valon yhdistäminen salamoihin ja IHAN KAIKKI MUUTKIN HYÖDYLLISET TAIDOT. Näiden määrähän on täysin loputon. Mutta taaskin lopullista mestarillisuutta ei ole näiden taitojen suurin määrä, vaan se, että osaa valita tilanteen mukaan oikeat taidot käyttöön soveltamalla niitä tapauskohtaisesti.

Eli jokaisen asian kanssa törmään aina siihen, että on täysin pakollista hankkia tarvittavat taidot ja niiden hankkimista pitää jatkaa taukoamatta. Mutta senkin jälkeen on vasta hankkinut ammattimaisen suorittamisen tason, silloinkin on parhaimmillaankin vain asiallinen ammattimainen suorittaja. Sen jälkeen vasta on mahdollista ryhtyä oikeaksi taitajaksi. Vasta sen jälkeen punnitaan kaikkien noiden taitojen soveltamista, vasta sen jälkeen testataan tekijän mielikuvituksen ja visioiden hyvää makua. Täytyy tietää milloin on balladin paikka ja milloin vedetään sukkahousuheavyä volymet yhdellätoista. Ja vasta sen jälkeen (henkilökuvan ollessa kyseessä) päästään pohtimaan, osasiko kuvaaja luoda sellaisen sosiaalisen ilmapiirin, että malli oli kuvanottohetken ”enemmän” kuin olisi ollut mahdollista. Useimmat lajit ovat asennelajeja ja useimmat lajit ovat (ehkäpä monien yllätykseksi) joukkuelajeja. Paraskin muusikko on nauhoituksissa parempi, mikäli nauhoittaja ja tuottaja ovat mukana luomassa otollista ilmapiiriä. Vaikka kuvaisin yksin taustakuvaa johonkin tulevaan muotokuvaan siirrettäväksi, kuljetan mukanani useiden ihmisten oppeja, useiden ihmisten toimittamia laitteita ja koko muutakin omaa vaikutuspiiriäni. En pysty enkä halua kuvitella saavuttaneeni omia saavutuksiani yksin, vaan ”salaisuuteni” onkin se, että ympärilläni on valtava määrä inspiroivia ihmisiä, lahjakkuutta ja osaamista. Masentavasta maailmasta kun olisi käytännössä mahdotonta ponnistaa tähtiin.

Kuva ei liity mitenkään artikkeliin, oli vaan pakko tehdä uusi versio kun tämä jo aikaa takaperin ottamani kuva osui silmiin.        Malli: Marlén Puska    Laitteet: Nikon D800 + 85mm f1.4 & Elinchrom salamat

Tuo otsikon kuolematon viisaus lipsahti ystäväni Velin suusta jossain vaiheessa naurujamme kun keskustelimme nimenomaan eläytymisen merkityksestä musiikissa. Liikaakaan ei ole aina tarpeeksi kun vaikkapa solistin tarkoituksena on elää ja jakaa tekstin tunteet. Ja sama pätee siis ihan suoraan kuviin, koskaan ei yksityiskohtien hiominen, tunteen välittäminen ja valitun tyylilajin soveltaminen voi mennä yli. Ja sama kai pätee elämäänkin, vai voiko liikaa eläytyä kehittyäkseen, osatakseen, tehdäkseen ja jakaakseen jotain hyvää? Ja tässäkin se todellinen taito olisi mm valita se omistautumisen kohde oikein…

AperDude