”Tervetuloa häihini, ota kamera mukaan!” versus ”Tervetuloa häihini, ota kaivinkone mukaan!” Kumpi kuulostaa normaalimmalta? Pitäisikö toisen ylipäätään kuulostaa normaalimmalta? Vai pitäisikö kysyjän olla normaalia älykkäämpi ja jättää moiset kysymykset kysymättä?
Kerran vastasin puhelimeeni ja minulta tiedusteliin voisinko ottaa selkähierontaan asiakkaan vielä kyseiselle päivälle. Pahaksi onneksi rehellisyyteni toimi niin nopeasti, että ehdin tunnustaa ääneen numeron olevan väärän ennen kuin tajusin että olisin voinut ”leikkiä lääkäriä” suuresta rahasta.
”Vedä keuhkot täyteen ilmaa…”
Tehdään nyt heti selväksi, että valokuvaus on hyvä harrastus ja myös hyvä ammatti. Lisäksi harrastajuuden ja ammattilaisuuden asteita on monia, eikä ole vain yhtä oikeaa. Tänään aloittavalla harrastajalla on ihan yhtä suuret oikeudet ilmoittaa valokuvaus harrastuksekseen kuin elämänsä kuvanneella kävyllä. Kuvalle on erilaisia tarpeita ja kameran käytölle on erilaisia tarpeita. Itse olen vakuuttunut että meillä jokaisella kannattaa olla jotain asioita, mitä teemme vain siksi että se on hauskaa ja/tai kehittää meitä. Itse menetin aikoinaan kuvaamisharrastuksen ammattilaisuudelle, mutta en ole katunut sitä asiaa lainkaan…
Jos puhutaan sitten kuvasta ja sen käytöstä, niin täytyy korostaa että kuvan tarve aina määrittää mikä on hyvä kuva kyseiseen tarpeeseen. Jos joku haluaa ilmaisen kuvan itsestään ja hankkii sellaisen, on se täysin OK. Ei silloin kannata maksaa ammattilaisen palveluista kun tarve on ilmainen kuva. Ja jos ammattilainen on näyttämällä kuvien laatueroja onnistunut kasvattamaan asiakkaan haluamaan jotain ihan muuta, niin silloin taas on OK maksaa paremmasta kuvasta. (Tämä perustuu olettamukseen, että ammattilainen on taitava ja kouluttautunut ammattilainen joka todella tietää mitä tekee!) Käytänhän itsekin puhelimen kameraa silloin kun tarve on päiväkirjan omainen, olin täällä tällaisella ilmeellä -tyyliin. Ja jos haluan Helsingistä Rovaniemelle voin kävellä, pyöräillä, hiihtää, autoilla omalla autolla, vuokrata auton, varastaa auton, vuokrata helikopterin, lentää, aseella uhaten matkustaa Sari Essayahin reppuselässä tai valita jonkun muun ensin mieleen tulevasta miljoonasta vaihtoehdosta. (Huomatkaa että jätin junan pois vaihtoehdoista. Käsittämättömän kallis ja aina myöhässä oleva ”muka” vihreä vaihtoehto ei ole listallani muuta kuin äärimmäisen pakon edessä.) Ja se vaihtoehto on paras, mikä täyttää matkatarpeen parhaiten sillä hetkellä kun minun Rovaniemellä on oltava. On todella hyvä, että ammattilaisia on monenlaisia ja monen hintaisia. On hyvä, että on olemassa puoliammattilaisia ja innokkaita harrastajia. Ainoa asia mikä ei ole hyvä, on se, että joku maksaa saadakseen kuvata tilauksesta kuvia toiselle, eli että joku ei osaa hinnoitella siten, että kulut tulisivat peitettyä saati sitten että kuvauksesta jäisi jotain voittoa. Sellainen vääristymä muokkaa ihmisten käsitystä alasta epärealistisempaan suuntaan.
Kulurakenteen pitäisi olla aina hinnoittelun pohjana. Jos ammattilainen on kouluttautunut, hankkinut asialliset tilat, liikuntavempeleen, kamerat, salamat, tietokoneet, tiloihin sisustuksen ja rekvisiittaa, sekä kaiken muun pakollisen hänellä yleensä on mukava laina muistuttamassa töihin menon tärkeydestä (ehkä ainakin ensimmäiset 15 vuotta). Yleensä tämä laina ja tietoisuus syömisen pakollisuudesta saa aikaan terveen motivaation tehdä asiat toisin kuin harrastaja. Ja jos näin on, kuvat näyttävät toiselta ja ne maksavat reilusti enemmän. Harrastajalla kun ei ammattikuluja ole, jos hän on vaikkapa saanut ilkeältä äitipuoleltaan huonon kameran joululahjaksi. Ja näin pitää ollakin, tarkoittaahan ammattilaisuus ja harrastaminen eri asioita. Onhan minullakin pari harrastusta. Pidän esim kirjoittamisesta ja soittamisesta. Kummastakaan en tajua paskaakaan, mutta olen tehnyt niitä sen verran pitkään ja suurella innolla, että saan aikaan meteliä ja tekstiä jopa siinä mielessä sujuvasti, että joskus sellaisiakin palveluja olen myynyt. Viimeisin tällainen projektini oli runokirja TUHKASTA NOUSEE MIES, jonka kansien sisään kaadoin välitilinpäätöksen omaisesti yhden elämänvaiheeni kipuilut ja orastavan toivon. En kuitenkaan koskaan voisi edes humalassa sanoa olevani kirjailija tai muusikko. En koskaan. Itse en edes tiedä mitä minun pitäisi noista asioista oppia ollakseni ammattilainen. Enkä haluakaan tietää. Haluan pitää nuo harrastuksina, en halua uhrata niitä tietämisen ja suorittamisen alttarille.
Kas tällainen elämän suolaama karun nihkeä ja hävytön teos on syntynyt innokkaan harrastajan, ei kirjailijan toimesta.
Ammattilaisuus valokuvaajana minusta merkitsee sitä, että kuvaaja pystyy tilauksesta tekemään luotettavasti tilatun kuvan olosuhteista ja tilaajasta riippumatta toistuvasti. Minusta ammattilaisuus merkitsee myös vastuuta asiakkaista siten, että palvelua kehitetään jatkuvasti. Harrastaja taas voi olla vaikkapa jonkun tietyn kuvauslajin suvereeni taitaja pelkän intonsa vuoksi, eikä hänen tarvisekaan tehdä asiaa muilla perusteilla. Tunnen esimerkiksi useita luontokuvauksen harrastajia, joilta minulla olisi paljon opittavaa ja heillä ei minulta mitään. Paitsi ehkä pohjalaista asennetta… 😉
Usein kuulee viisasteluja siitä, että harrastajilla on ”pidemmät putket” kuin ammattilaisilla. Ja loogistahan se olisikin, ammattilaisen kun on pakko kohdistaa ja kuolettaa kulunsa mitä harrastajan ei tarvitse. Ja virnistellen tunnustan että näin voi hyvinkin tapahtua. Nimittäin vaikka elämässäni onkin ollut vallalla viime aikoina todella vähän soittamisen aika, on minun pakko tunnustaa soitinteni olevan aivan liian arvokkaat ja laadukkaat huomioiden käsiini ohjelmoidut soittoliikeradat.
Onkos tästä kaikesta jotain opittavaa? Ehkäpä se, että kannattaa olla kiinnostunut omasta tekemisestään, miettiä omat rakenteensa ja perusteensa, tekemisensä ja sijoittamisensa sellaiselle tolalle, että voi allekirjoittaa elämänsä. Parin päivän kuluttua toivottavasti olisikin hyvä hetki meillä kaikilla miettiä tuota oman elämänsä allekirjoittamista, kun (itseluodut) joulukiireet muuttuvat joulupäiviksi. Itselläni oli hetki takaperin mielenkiintoinen tapaaminen kardiologin kanssa ja liputan kyllä yhä edelleenkin intohimoisen elämäntyylin puolesta, mutta nykyään myös orastavan kieltäytymiskyvynkin puolesta. Meidän jokaisen pitää jossain vaiheessa opetella valitsemaan eteemme siunaantuvista ovista myös ne, joita emme avaa. Priorisointi, elämämme tärkeimpien asioiden hahmottaminen ja niihin sijoittaminen olisi hyvä joululahja. Vietän joululomaa blogimaailmasta ja palaan 19.1 jälleen tälle taajuudelle. Olkoon joulusi läheistesi rakkaudella vuorattu!
AperDude
aperdude.com 