Videoo pukkaa…

MQEP-arvonimihaussa on myös ulkokuvalliset asiat tärkeitä. Eli esim tarinalla, esillepanolla sekä muilla tämän kaltaisilla asioilla on vaikutusta lopputulokseen. Sunnuntain jyrytyksen lähestyessä kerron teille kuinka olen ratkaissut sarjani esittelyn.

Suunnittelin pitkään tekeväni myös kuvien ulkoasusta jotain erikoisempaa ja sarjan henkeen sopivan agressiivista. Loppujen lopuksi käännyin sellaiseen ratkaisuun, että pidän kuvat kuvina, mutta teen esittelyvideon, joka sisältää tarinan, teemabiisin ja pari videonpätkää. Minulla ei ole tietoa, onko näin tehty koskaan, mutta olen käsityksessä, että tämä olisi ensimmäinen esittelykerta tämän kaltaisella kombinaatiolla.

On mielenkiintoista tehdä rajanveto siihen, miten pyrkii lisäämään kuvien vetovoimaa. Tosi asiassa pohjimmiltaan olen sitä mieltä, että pelkkien kuvien pitäisi riittää tai olla riittämättä arvonimen saamiseen. Toki olen myös sitä mieltä, että ammattilaisuuteen vaaditaan myös kyky esitellä tekemisensä ammattimaisesti, joten tämä ”terällä tasapainoilu” kuuluu hyvinkin kokonaisuuteen. Kun suoritin aikoinaan Mestari-arvonimen Suomessa, siihen kuului sarjan henkilökohtainen esittely ja omien työskentelyperiaatteiden selvittäminen. Sitä pidin kovin tarkoituksen mukaisena, siinä seistiin omilla kasvoilla, ajatuksilla ja sanoilla kuvien edessä.

Esittelyvideoni youtubessa pääset katsomaan klikkaamalla TÄSTÄ. (Tässä videossa on lopputekstit, mitä anonyymiteetin vuoksi ei varsinaisessa arvonimivideossa ole.)

Ainoa harmittava asia tässä videossa on se, että tasapainoilin sen kanssa, ettei minua tunnista videosta ja silti olisin halunnut upean meikkini näkyvän. Ensimmäinen onnistui ja jälkimmäinen ei. Siispä on pakko heittää tähän kuva naamastani videota kuvattaessa.

FullSizeRender

MEIKKI: Making Hell

Torstaina kävin hakemassa Helsingistä lopulliset vedokset ja auton pakkailu on muutenkin jo käynnissä. Sääntöjen tiukka painoraja kun ei mahdollista luvallista kuvien lähettämistä silloin kun kuvia on 20 kpl, kun ne ovat isohkoja ja kun ne ovat tehtynä asialliselle materiaalille. Niinpä luvassa on roadtrip Suomen ainoan MQEP-tittelin haltijan kanssa, nimittäin Onni Wiljami Kinnunen lähtee samaan tilaisuuteen tuomaroimaan samalla kyydillä.

Olenko sitä mieltä, että kaikki on tehty??? En. Nimittäin hakiessani lopulliset kuvat totesin, että kolmeen kuvaan olisin halunnut tehdä muutoksia. Olenko sitä mieltä, että kaikki järjellinen on nyt tehty??? Kyllä. Kaikki se, mitä on ollut mahdollista tehdä, on tehty. Noista pienistä muutoksista mitä olisin halunnut vielä tehdä ei jää mikään kiinni. Kuten olen jo aiemmin todennut, lähden hakemaan Puolasta arvonimeä ja jyryn duuni on sitten päättää, saanko sen vai en. Ensi maanantaina sitten tuo tieto on olemassa, eli palataan siis silloin…

AperDude

 

 

Mainokset

MITÄ MÄÄ SANOIN?!?!?!?!?!?

Lähestymme vääjäämättömästi päivää, jolloin joillakin muilla tai minulla on oikeus käyttää sanontaa ”MITÄ MÄÄ SANOIN?!?!?!?!” Nimittäin nyt on lopulliset vedokseni printattavana MQEP-arvonimihakuun, eli kaikki tehtävissä oleva on suunnilleen jo tehty… Päätöksestä olla mukana moisessa haasteessahan koko tämä blogini alkoikin pari vuotta takaperin. Kesäkuun 12 päivänä Torunissa, Puolassa raati jakaa sitten peukaloita ylös tai alas…

POISTU AHDISTAVASTA ILMAPIIRISTÄ

Tätä ei välttämättä usko edes läheiset ystävänikään, mutta olen kovin herkkä ympäristön tunnelman vaikutteille. En voi siis valita piittaanko paikan ilmapiiristä jossa olen, joten minun kannattaa valita missä olen. Olin mukana eräässä kollegiaalisessa ryhmässä ja törmäsin tietoon, että tietyt henkilöt olivat tuominneet jo etukäteen ja toistuvasti hakusarjani häviävän haun tuomariäänin 0-7 ja niinpä minun jäävän ilman arvonimeä. Syitä sarjani huonouteen oli myös käsitelty seikkaperäisesti läpi. Minulle asti näitä ”tärkeitä tietoja” ei kuitenkaan toimitettu, joten kyseessä oli kovin perisuomalaista ”selän takana” puhumista. En mene syvemmälle asiaan nyt, enkä mennyt silloinkaan, koska en halua olla myrkyllisessä ilmapiirissä sekuntiakaan enempää kuin on pakko. Siispä sanouduinkin tuolloin alkuvuonna irti välittömästi ryhmän toiminnasta. Vaikka vasta kesäkuun arvonimihaun jälkeen on jonkun mahdollista nauraa partoihinsa, kieltämättä mieltäni lämmitti kovasti se, että parjatun huonoilla kuvillani olin Euroopanmestaruuskisoissa finalisti.

Olen vakaasti sitä mieltä, että aina kannattaa valita ihmiset, joiden neuvoja kannattaa kuunnella silloin kun on rakentamassa jotain vaativaa projektia työssään, elämässään tai missä tahansa. Sarjani rakennusvaiheessa niiden muutamien ihmisten kommentit joiden kanssa keskustelin hajosivat eri suuntiin, eri kuvia arvostettiin ja arvosteltiin. Kaksi erityisesti arvostamaani osaajaa Matti J. Kaleva ja Onni Wiljami Kinnunen nähtyäni kuvani kertoivat käsityksenään, etten tule arvonimeä saamaan. Kasvotusten. Perustellen. Sitä arvostan! Onnihan on ainoa suomalainen kyseisen arvonimen haltija, joten luonnollisesti tässä tapauksessa valitsinkin perustellusti huomioida hänen kommenttinsa. Pohjalaisjunttina todellakin nautin rehellisyydestä ja todellakin arvostan suorapuheisuutta. Evakossa hämäläisten keskuudessa asuen, olen huomannut että tämä puoleni koetaankin monesti ennemmin röyhkeytenä kuin kunnioituksena. Noh, olen kyllä törmännyt useinkin siihen, että jo se, että omaa mielipiteen ja esittää sen ääneen koetaan hyökkäävänä ihan heimosta riippumatta.

Minulle kunnioitus ilmenee suoraan puhumalla. Puhukaa niille, joille teillä on asiaa.

TAVOITTEEN ASETTELUA

Ei ole oikeaa tapaa asettaa tavoitteita. Joillekin tavoitteiden on oltava lähellä, helposti ja usein saavutettavissa. Ja jollakin on tavoitteet oltava pilvissä, kaukaisena majakan hehkuna horisontissa. Joka tapauksessa aina matka on varsinainen palkinto, sen aikanahan kaikki oppi jo saavutetaan. Itse olen aina kuulunut tähän jälkimmäiseen ryhmään. Aikoinaan ensimmäisellä valokuvauksen opintojaksollani saavutin kusipään maineen ilmoittamalla minusta tulevan Vuoden Muotokuvaajan. Myöhemmin maineeseeni tehtiin lisäys: ”kusipää, joka pitää sanansa”. Jos tavoitteiden asettaminen korkealle, niiden sanominen ääneen ja ponnistelu niitä kohti tekee minusta kusipään, niin olen ylpeä kusipää.

Minulle tavoitteiden pitää olla jossain kaukana, lähes saavuttamattomissa. Tämän kaltainen tavoitteiden asettelu (sekä deadlinet) saavat minut nousemaan sohvalta. En halua koskaan olla mäkihyppääjä, joka tekee ”oman suorituksensa ja katsoo mihin se riittää”. Menen hakemaan Puolasta MQEP-arvonimen ja jyryn tehtävä on päättää saanko sen vai en, en mene pyytämään anteeksi olemassaoloani tai selittelemään sarjan heikkouksia. Menen vain voittamaan ottelun ja pillin vihellyksen jälkeen tiedän voitinko vai hävisinkö. Jos tietää etukäteen häviävänsä, niin silloin häviää. Aina ja varmasti. Kävin aikoinaan NLP-opiston peruskurssin ja huomasin käyttäneeni jo aiemminkin mielikuvaharjoituksia menestymisestä, en tokikaan samalla tavalla hienosti jäsenneltynä. Minulla on ennemmin kiitospuhe kirjoitettu valmiiksi, kuin ruoska kädessä odotan tuomiota päästäkseni rankaisemaan itseäni huonoudestani.

Älä anna muiden painaa sinua tai tekemiäsi alas. Luota itseesi ja kuuntele itseäsi. Kukaan muu ei ole yhtä kiinnostunut sinusta kuin sinä, eikä kukaan muu tunne sinua ja taitojasi yhtä hyvin kuin sinä. Pelaa aina voitosta vihellykseen asti, vaikka tilanne olisi ulkoa katsellen epätoivoinen. Ole niin usein kuin mahdollista sellaisissa paikoissa, missä voit imeä itseesi positiivisuutta, karkaa kaikesta negatiivisestä niin kaus kuin pystyt.

AperDude

P.S. Erityisherkkyys on mielenkiitoinen aihe. Alan perusteos on Elaine N. Aronin kirjoittama ”erityisherkkä ihminen”. Vaikket itse uskoisi edes kuuluvasi kyseiseen ryhmään, suosittelen tätä kirjaa luettavaksi, jos yhtään ihmisyys kiinnostaa.

HANKKIMASSA KAMERAA???

Potentiaalisen ensikameranostajan ja –käyttäjän suurimpana haasteena on ihan sama asia kuin kenen tahansa maallikon, jos hän joutuu aivokirurgin paikalle leikkauksen alkaessa: hän ei tiedä skalpellien ja muiden vermeiden ominaisuuksista mitään eikä myöskään sitä, mitä niillä voi tehdä, mihin mikäkin laite soveltuu ja mistä hänen kannattaisi olla erityisen kiinnostunut. Tästä syystä käytännössä vaikkapa kameran ostajan on helppoakin helpompaa seota speksien viidakkoon myyjän suosiollisella avustuksella. Jos asiakas kysyy vääriä kysymyksiä, ei myyjän vastauksella ole paljoakaan väliä. Tilanne ei muutu edes silloin, vaikka ostaja olisi ”armoitettu” kuvaaja ja äitinsä mielestä muutenkin kelpo lapsi. Tämän kaltainen heppu on jäänyt jumiin jo aikaa takaperin aiemmin mainittuun speksi-viidakkoon. Hänelle megapikselit, tarkennuspisteiden lukumäärä ja putken pituus ovat itsetarkoitus kuvan visuaalisten arvojen kustannuksella.

Oikeasti hyvä myyjä selvittää minkälaisiin kuvauksiin halutaan kameraa käyttää ja sen jälkeen on mahdollista suositella oikean kokoista kennoa ja sopivia objektiivejä. Esimerkiksi megapikseleiden määrä on vain kameravalmistajien myyntiosastojen keksimä hyvin arveluttava myyntiargumentti, johon tukeutuen perustellaan aivan väärää asiaa. Tosiasiassa objektiivi piirtää aina kuvan, ja jos objektiivi piirtää suttuisen kuvan, ei ole väliä, vaikka se tallennettaisiin miljoonan pikselin kennoon, kuraa mikä kuraa. Pikseleiden määrän erot ovat olennaista tietoa vain, jos niitä verrataan saman objektiivin taakse sijoitettuna. Silloin itse kennojen erot voidaan ottaa näkyville vierekkäisiin kuviin. Ja totta kai on selvää, että ennemmin iso kenno, jos painottaa laatua, mutta nykypäivän isoimmat kennot tekevät sen kokoisia tiedostoja, että tietokoneet paukahtavat täyteen melkoisen äkkiä. Niinpä oikea määrä pikseleitä on oikea määrä pikseleitä RIIPPUEN IHMISEN MIELENKIINNOISTA, TIETOKONEESTA, KUVAUSAKTIIVISUUDESTA JNE.

Puhekielessä ”täysikokoinen kenno” tarkoittaa sitä, että kameran kenno on noin saman kokoinen kuin mitä kinofilmiä käyttävän järjestelmäkameran piirtoalue filmille (24×36 mm). Kukas muistaa vielä, että joskus käytettiin filmiä? Eli siis pikseleiden määrä ei todellakaan korreloi suoraan kennon koon kanssa, vaan kertoo pelkästään sen, paljonko jonkin kokoiseen kennoon on tukittu pisteitä. Eihän auton kokokaan korreloi välttämättä siihen, minkä kokoinen moottori löytyy konehuoneesta. Taas jos jaagataan superlaatua, niin isompi on parempi ja enemmän pikseleitä on parempi. Mutta kuulkaas, jos sitten haluaakin kuvata vaikkapa luontokuvia, jotka ovat teräviä läheltä kaukaisuuteen, niin kannattaisi kennon olla pienin mahdollinen. Kennon koko kun vaikuttaa mm. myös terävyysalueen pituuteen. Sekavaa, eikö totta?

Otetaanpas yksi minua lähellä oleva käytännön esimerkki, minä itse. Jos menisin kamerakauppaan ostamaan kameraa, niin keskustelu parhaimmillaan menisi tähän tyyliin:

ostaja: Tarvisin kameran, kiitos.

myyjä: Tervetuloa, mukavaa että tulit juuri meille, olen varma, että saamme tarpeesi tyydytettyä. Tehdään niin, että kyselen sinulta ensin muutaman kysymyksen ja niiden perusteella suosittelen sinulle sopivaa välineistöä. Kuinka innoskas kameran käyttäjä olet, kuvaatko paljon, tarvitko erilaisia objektiiveja/polttovälejä, oletko ajatellut järjestelmä- vai kompaktikameraa?

ostaja: Olen ammattilainen, kiitos.

myyjä: No se selkeyttää paljon, jätetäänpä heti pokkarit ja harrastajamallit pois laskuista. Oletko etsimässä perinteistä peilillä varustettua järkkäriä vai hieman pienempää, kevyempää peilitöntä järjestelmää? Onko joku tietty merkki joka on jo mielessä tai josta on kokemusta?

ostaja: Perinteinen peilikoneistolla varustettu kamera, kiitos. Ja Nikoneita olen omistanut 16-vuotiaasta lähtien, olen niiden käyttölogiikasta ja laadusta aina pitänyt.

myyjä: Oletan, että haluat täyskennon? Millaisia kohteita yleensä kuvaat? Millaisia lopputuotteita kuvistasi yleensä teet?

ostaja: Kuvaan ihmisiä, monesti muoto- tai kuvituskuvia. Pidän dramatiikasta. Välillä pidän näyttelyitä, joissa kuvakoot ovat todella suuria.

myyjä: Joten tämä kertookin, että oikea runko sinulle on Nikon D810 sen kennon koon ja pikselimäärän takia. Suurennokset onnistuvat hyvin ja täyskokoisella kennolla on mahdollista luoda lyhyempiä terävyysalueita. Muotokuviin yksi parhaiten soveltuva objektiivi on 85-millinen ja sitä on saatavissa valovoimilla f1.4 ja f1.8. Dramatiikan toiveestasi päätellen sinulla voisi olla käyttöä myös 14-24-milliselle laajakulmalle, sen valovoima on f2.8. Ja tietenkin jotain hieman pidempääkin polttoväliä pitäisi olla, joten joko 70-200mm f.2,8 tai 200mm f2 olisi varmaan hyvä täydennys välineistöön.

ostaja: Hyvänen aika, juuri tällaista kalustoa olin salaa suunnitellut. Haluan nuo ihan kaikki mainitsemasi vempeleet ja heti! Taidatkin olla nero asiakaspalvelijana!

myyjä: En ole, tämä johtuu siitä, että olen olemassa vain sinun mielikuvituksessasi ja siksi tiedän mitä ajattelet. Se tokikaan ei estä minua lähettämästä sinulle laskua näistä laitteista.

ostaja: No eihän se mitään haittaa. Money talks, bullshit walks.

myyjä: Kiitos sinulle, olet viisas!

ostaja: No tuo nyt rupeaa menemään perseennuoleskeluksi. Ei toimi pohjalaiseen.

myyjä: Pahoittelen ja poistun kirjoittamaan takahuoneeseen laskua.

ostaja: Ja minä lähden vekottimieni kanssa pönkittämään egoani.

myyjä: Näkemiin, kiitos!

ostaja: Näkemiin, kiitos!

Jokaiselle laitetarpeelle on hyvin ja huonosti soveltuvia ratkaisuja, aivan kuin kuvatarpeelle on hyvin ja huonosti sopivia valokuvia. Tässä keskustelussa jäi läpikäymättä monia asioita, mitkä toisenlaisten tarpeiden kanssa olisivat olleet tärkeitä. Kun kyseessä oli ammattilainen, niin myyjä jätti esim budjetin kokonaan kysymättä. Harrastaja monesti on kurkistanut lompakkoonsa etukäteen, minkä verran laitteisto saa maksaa, kun taas ammattilainen miettii ennemminkin sitä, kuinka monen vuoden aikana hän laitteet ”lyhentää”.

Ja sitten ympyrän sulkeutumiseksi todettakoon, ettei ole oikeaa tai väärää tarvetta, joten ei myöskään ole oikeaa tai väärää välineistöä. Joko vaan tarpeet ja välineistöt kohtaa tai ei. Itse olen välinehullu, joten käytän pääasiassa Nikonin D810:ä vaativimpiin töihin, D4s:ää nopeutta vaativiin tilanteisiin, Df:ää fiilistelykuvauksiin lomilla ja 1-sarjalaisia silloin, kun laitteiston on pakko olla pieni. Ja tietty käytän taskusta löytyvää iPhoneani ”päiväkirjakuviin” ja ”muistiinpanoihin”. Jos olet vailla kameraa, niin etsi myyjä joka kyselee sinulta tarpeesi ja tekee sen mukaan ratkaisun sopivista vaihtoehdoista. Ja jos huomaat, että sinulle ollaan myymässä jotain esim siksi, että myyjällä näyttää olevan juuri kyseistä merkkiä liikaa varastossa, niin juokse välittömästi karkuun. Kun olin itse vailla höyrysilitysrautaa, ostin Tekniikan Maailman jossa testattiin moisia härveleitä. Oma aktiivisuus on hyvä pohja…

Onnea ja menestystä kameran ostoon! Muista äänestää lompakollasi!

AperDude

LIIKAAKAAN EI OLE AINA TARPEEKSI

Viikonloppuna pääsin nuuskimaan ystäväni ja musiikin moniosaajan Hakalan Velin tekemää nauhoitussessiota kosketusetäisyydeltä ja löysin yllättäviä yhteyksiä valokuvaamiseen. Niinpä päätinkin rakentaa teille asiasta huojuvan aasinsiltatornin.

 

Ensinnäkin nauhoitusohjelman näyttö muistuttaa erehdyttävästi photoshoppia. Samaan tapaan kuin nauhoitettaessa on päällekkäin eri rumpuja, kitaroita, koskettimia, lauluraitoja ja muita eri raitoja joita kuunnellaan samaa aikaa, on kuvassakin (monesti) useampia leyereitä, joita katsellaan päällekkäin. Niin musiikki kuin kuvakin työstövaiheessa on siis monen raidan/layerin päällekkäisyyksien verkosto, jonka laatu/laadun puute perustuu eri osien keskinäiseen tasapainoon tai sen puutteeseen. Joku soitin musiikissa ja joku layer kuvassa tuo kokonaisuuteen ehkä vain aavistuksen omaisen sävyn. Ja toisaalta taas vaikkapa rummut määrittävät koko biisin temmon/tahdin ja terävyysalueen käyttö paljon siitä, mihin huomio kiinnittyy. Todellista osaamista ei ole se, että saa tuotettua yksittäisiä raitoa/layereitä, vaan se, että kokonaisuus on yhtenäinen ja tasapainoinen tarina.

 

Toisekseen valittu tyylilaji tulee ulottaa kaikkeen tekemiseen. Toki voi halutessaan soittaa Yngvie-soundilla tilulilu-soolon jazziinkin, mutta kyllähän se kuulostaa samalta millä mämmi maistuu metrilenkin kanssa omenalimonadi kyytipoikana. Eli kaikkien pienienkin yksityiskohtien rakentamisessa tulee muistaa määritellyn tuloksen tyyli. Kuvaamisessa siis ei esimerkiksi kannata yrittää tehdä highkey kuvaa läikikkäällä valolla, vaan jokaisen kuvanrakennuselementin, mallin olemuksen, ulkoasun, meikin, lokaation ja ihan kaiken tulee tukea valittua maalia myös tyylilajiltaan. Todellista osaamista ei ole se, että saa tuotettua yksittäisiä laadukkaita visuaalisia ratkaisuja, vaan se, että kykenee työstämään kaiken kuvaan laitettavan valitulla linjalla.

 

Muusikon ja kuvaajan tulee hallita useita tekniikoita. Digin myötä hommahan on kuvaajalla räjähtänyt käsiin, koska jo pakolliset kuvankäsittelytaidot vaativat valtavan määrän tietoja. Olenkin usein puhunut ”valokuvaajan taitolaukusta”. Opiskelemalla, opettelemalla, kokeilemalla ja eksymällä hankitaan tuohon laukkuun taitoja, kuten esim lokey-valaisu, tieto kuvauskorkeuksien vaikutuksesta mallin olemukseen, kokonaiskontrastien hallinta, vallitsevan valon yhdistäminen salamoihin ja IHAN KAIKKI MUUTKIN HYÖDYLLISET TAIDOT. Näiden määrähän on täysin loputon. Mutta taaskin lopullista mestarillisuutta ei ole näiden taitojen suurin määrä, vaan se, että osaa valita tilanteen mukaan oikeat taidot käyttöön soveltamalla niitä tapauskohtaisesti.

 

Eli jokaisen asian kanssa törmään aina siihen, että on täysin pakollista hankkia tarvittavat taidot ja niiden hankkimista pitää jatkaa taukoamatta. Mutta senkin jälkeen on vasta hankkinut ammattimaisen suorittamisen tason, silloinkin on parhaimmillaankin vain asiallinen ammattimainen suorittaja. Sen jälkeen vasta on mahdollista ryhtyä oikeaksi taitajaksi. Vasta sen jälkeen punnitaan kaikkien noiden taitojen soveltamista, vasta sen jälkeen testataan tekijän mielikuvituksen ja visioiden hyvää makua. Täytyy tietää milloin on balladin paikka ja milloin vedetään sukkahousuheavyä volymet yhdellätoista. Ja vasta sen jälkeen (henkilökuvan ollessa kyseessä) päästään pohtimaan, osasiko kuvaaja luoda sellaisen sosiaalisen ilmapiirin, että malli oli kuvanottohetken ”enemmän” kuin olisi ollut mahdollista. Useimmat lajit ovat asennelajeja ja useimmat lajit ovat (ehkäpä monien yllätykseksi) joukkuelajeja. Paraskin muusikko on nauhoituksissa parempi, mikäli nauhoittaja ja tuottaja ovat mukana luomassa otollista ilmapiiriä. Vaikka kuvaisin yksin taustakuvaa johonkin tulevaan muotokuvaan siirrettäväksi, kuljetan mukanani useiden ihmisten oppeja, useiden ihmisten toimittamia laitteita ja koko muutakin omaa vaikutuspiiriäni. En pysty enkä halua kuvitella saavuttaneeni omia saavutuksiani yksin, vaan ”salaisuuteni” onkin se, että ympärilläni on valtava määrä inspiroivia ihmisiä, lahjakkuutta ja osaamista. Masentavasta maailmasta kun olisi käytännössä mahdotonta ponnistaa tähtiin.

asdfasdf

Kuva ei liity mitenkään artikkeliin, oli vaan pakko tehdä uusi versio kun tämä jo aikaa takaperin ottamani kuva osui silmiin.        Malli: Marlén Puska    Laitteet: Nikon D800 + 85mm f1.4 & Elinchrom salamat

Tuo otsikon kuolematon viisaus lipsahti ystäväni Velin suusta jossain vaiheessa naurujamme kun keskustelimme nimenomaan eläytymisen merkityksestä musiikissa. Liikaakaan ei ole aina tarpeeksi kun vaikkapa solistin tarkoituksena on elää ja jakaa tekstin tunteet. Ja sama pätee siis ihan suoraan kuviin, koskaan ei yksityiskohtien hiominen, tunteen välittäminen ja valitun tyylilajin soveltaminen voi mennä yli. Ja sama kai pätee elämäänkin, vai voiko liikaa eläytyä kehittyäkseen, osatakseen, tehdäkseen ja jakaakseen jotain hyvää? Ja tässäkin se todellinen taito olisi mm valita se omistautumisen kohde oikein…

AperDude

PALKITSEVIA HARRASTUKSIA

En itsekään tiedä kuinka valokuvaamisen eri muodot pitäisi minuun liittyen luokitella, kun olen elättänyt itseni valokuvaajana, mutten välttämättä valokuvaamalla jo 90-luvun alkupuolelta lähtien. (Ja nyt nopeimmat jo laskivat minun olevan aavistuksen joulupukkia vanhempi ja se pitää paikkansa.) Olen sitä mieltä, että vaihtaessaan harrastuksen työksi, sen olomuoto muuttuu pysyvästi. Olen aina ollut sitä mieltä ja tulen aina olemaan sitä mieltä. Mutta nyt harmaapartaisena hemmona olen lisännyt tiedostamiseeni sen, että työhön liittyen voi tehdä vapaa-ajallaan projekteja, jotka tukevat sekä työminää että palkitsevat sielua. Olettaen, että tuo viimeksi mainittu on olemassa.

Uraputki heiluu aina kuin lastu viemärissä, tunnustaa sitä edes itselleen tai ei. Tarkoitan tällä sitä, että on sitten yrittäjä tai duunari, on eri vaiheissa työelämää panostettava eri vaiheisiin. ”Työminälläni” oli perusteltu tarve hankkia tietoa, osaamista ja nostetta mainitsemaltani vuosikymmeneltä vuosituhannen vaihteeseen. Se oli minulle aikaa, jolloin hankin perustietämyksen jonka varassa olen hiihdellyt pitkin valokuvausalan havuisia latuja. Sen jälkeen minulla oli selkeästi vuorossa noiden oppien ottaminen käytäntöön, sekä tiedon ja kokemuksen hankkiminen erilaisista yhteisöistä ja nk ”kunniatehtävistä”. Ja oikeastaan tämän työelämänvaiheen huomasin vasta jälkikäteen tulleen täyteen. Yhtäkkiä olenkin uudessa vaiheessa, jossa osaamiseni niin kuvaamisen kuin joidenkin muidenkin valmiuksien osalta täytyy päivittää ”tälle vuosituhannelle”. Lisäksi olen viime aikoina saanut kasvoilleni näkyviä projekteja, joista erityisen kiitollinen olen kirjan kirjoittamisesta, jossa sain esitellä 14 upeaa kuvaajaa, joiden vilpitön fani olen. I feel blessed and that I really am! Pääosa näistä viimeisistä projekteista on ollut vapaa-ajan tekemisiäni ja ne ovat antaneet minulle valtavasti mielekkyyttä olemiseeni ja lisäksi voimaa työminälleni.

Kävin eilen Helsingissä hoitamassa mielenterveyttäni kuvaamalla ja mm tällainen ruutu syntyi Nana Foxglovesta. (Laitteet: Nikon D810 + 85mm f1.4 & Elinchrom Quadra + Ranger)

Rupeankin pikkuhijaa olemaan vakuuttunut siitä, että ihmisen kehittyminen on täysin mahdotonta kohdistaa vain johonkin tiettyyn elämän osa-alueeseen ja hyvä niin. Jos valmiutesi lisääntyvät siitä hyötyvät kaikki lähipiirisissäsi, niin kotona kuin töissä.

Vaikka en itse printtaakaan paljon kuvia (verrattuna valokuvaajayrittäjiin) niin olen jo jonkun aikaa kuolannut Epsonin tulostinta. Tämä luultavasti pohjautuu omavaraisuuden kaipuuseeni (tai johonkin tiedostamattomiin tapahtumiin lapsuudessani) ja samasta syystä mm kaikki Elinchromen salamani ovat akkukäyttöisiä. Jo hetki takaperin Sami Eskonlahti Suomen Interfotosta toi P7000-lelun ja tänään oli vuorossa sitten koneideni/näyttöjeni kalibrointi. Kokemusta ei siis minulla vielä paljoakaan ole, mutta täytyy heti näin kättelyssä todeta, että laatu on hämmästyttävä. Yleensä ottaen olen huomannut jo aiemmin, että valaisemalla, valottamalla ja käsittelemällä kuvan oikein, on lupa odottaa asiallista laatua, mutta nyt pystyy ottamaan vielä yhden askeleen lisää kohti pistettä, jota itse pidän ”täydellisyytenä”. Nyt poistui taas yksi tekosyy huonoihin kuviin, joten jos en ole tyytyväinen löydän peilistä syyllisen. Parasta pohjalaisluonteelle…

AperDude

MENESTYKSEKKÄIDEN LUENNOITSIJOIDEN SALAISUUS

Yleisesti on vallalla käsitys, että luentojen sisältö ratkaisee, että sisältö on lähes sata prosenttia esityksen painoarvosta. Mutta tämä ei pidä paikkaansa! Tänä ulkokultaisuuden aikakautena, jona sisältö-sana ei edes tunnista muinaista kaimaansa, on tärkeintä vain se, miltä luennoitsija näyttää ja miten hän messagea viestittäisi, jos sellainen olisi olemassa.

Halusin esittää asian kaavakuvamaisen tarkasti, joten oheinen kuva kertoo olennaisimmat vinkit, mikäli haluat menestyä luennoitsijana/esiintyjänä.

asdfasdf

Tästä lookista vaan siis kopioimaan, jos menestys maittaa. Ja ulosanti pitää lisäksi olla sujuvaa, vaikkei ole mitään sanottavaa.

Sitten ajankohtaisiin kuulumisiin, nimittäin FEP jakoi eilen illalla EM-kisojen palkinnot. Kuusi suomalaista kuvaaja meni finaaleihin asti ja mitaleja nappasi Onni Wiljami Kinnunen yhden jokaista väriä ja otti sen lisäksi vielä yhdessä sarjassa finaalipaikan, Antti Karppinen otti kultaa ja finaalipaikan, sekä Vesa Tyni nappasi pronssia. Nämä kolme titaania luonnollisesti saivat myös kaikenmoisia mainintoja sellaisen listan, ettei sitä tähän voi kirjoittaa. Itse olin Illustration sarjassa finalisti höystettynä yhdellä Merit Awardilla. Neljä kuudesta finalistista ja kaikkien mitalien ottajat esitellään Suomen parhaat henkilökuvat -kirjassa. Onneksi olkoon kaikille menestyneille!

wdscd

Jokaisessa sarjassa kisataan aina kolmella kuvalla, mutta yksittäisiäkin kuvia palkitaan. Tämä Ilmailumuseossa kuvattu THE REVENGE OF THE VERY PISSED LADIES -sarjaan kuuluva kuva Shadow Selfistä toi Merit Awardin. (Nikon D810 + 14-24mm f2.8 & 4 kpl Elinchrom Quadra.)

Huomenna on sellainen tiistai, että Ylen aamutelkkarissa puhutaan henkilökuvauksesta ja onneksi sattumalta aiheesta on juuri kirjoitettu kirja, jota epäilemättä sivutaan. Joten jos haluat tarkastella oheisten vinkkien toimimista käytännössä suorassa TV-lähetyksessä, niin virittäydy aamulla noin klo 6.51 taikalaatikon ääreen.

Hiphei uutta viikkoa selättämään…

AperDude

MESSUJEN JÄLKIAALLOKOSSA…

Todella taas kerran vain vahvistui se käsitys, että valokuvausalalle on täysin välttämätöntä messuilla kunnolla kerran vuodessa. Pienen maan pieni ala esittäytyy, kehittyy ja voimaantuu tällä tavoin. Ja pakko todeta sellainen asia, että messuille on rakentunut melkoinen määrä hienoa ohjelmaa.

asdfasdf

Suomen Parhaat Henkilökuvat -kirja on nyt sitten virallisesti julkaistu. Se löytyy tästä.

Monessa eri pisteessä tapahtuvat luennot, demot ja muut erilaiset ohjelmanumerot ovat kyllä sekä määrä että laadun puolesta melkoisen hyvin kohdillaan. Selkeästi jotkut kävijät ovat suunnitelleet reittinsä ja aikataulunsa kiinnostavien luentojen mukaan ja jotkut nuuskivat mitä eteen sattuu. Molempi parempi. Ja oli tietenkin pakko käydä räpläämässä taas Nikonin D5:sta. Käynnissä on kuumeinen odottelu milloin laitteen toimitukset alkavat…

asdfasd

Shadow Self posettaa yhtä antaumuksella, ollaan sitten rauhassa pimeässä studiossa kahdestaan tai ison joukon keskellä kaikkien katseiden kohteena.         (Nikon D801 + 85mm f1.4 & 5 kpl Elinchrom D-Lite One)

Kirjan ja näyttelyn julkaisujen lisäksi olin Epson-Nikon työpajassa tekemässä kovalla valolla kasvokuvaa ja tässä yllä on sunnuntain setistä yksi ruutu, jonka käsittelinkin väen tirratessa. Itse pidän kyllä vuorovaikutustilanteista, jossa ihmiset ovat aktiivisia kysymyksineen ja kommentteineen. Hauskaa siis taas oli!

Omat näyttelykuvani printtasi Color-Kolmio Chromaluxen materiaalille ja täytyy sanoa, että itse ole melkoisen hurahtanut tuohon kiiltävään metalliin sen sävyjen syvyyden ja upean kiillon ansiosta. Tähän ei meikäläisen auta laittaa kuvia kuvista, mutta käykääpä mahdollisuuksien mukaan joskus silmäilemässä jossain näitä metallille tehtyä fotoja.

Ensi sunnuntai on mielenkiintoinen päivä, nimittäin silloin ratkeaa FEPin järjestämä Euroopanmestaruuskilpailu. Suomalaiset ovat tässä vaiheessa tilanteen päällä, kun Onni Wiljami Kinnunen on finalistina neljässä sarjassa, Antti Karppinen kahdessa, ja Vesa Tyni, Markus Aspegren, Seppo Rintala sekä meikäläinen yhdessä. Suomi pistää jalallakin koreasti.

Omat uudet sivuni ovat auki näyttelyn ja kirjan ansiosta, joten jos et ole niitä vielä korkannut, niin klikkaapas tästä katsomaan…

Itse oltuani koko viikon matkoilla, taidanpa ruveta kaivamaan matkalaukun pyykkivuorta näkösälle. Pitäkää te lystimpää tänään kuin minä…

AperDude