MIKÄ, KUKA, MINÄKÖ SAIRAS?!?!

Aloitin nykyisellä työnantajallani vuonna 1993 ja koko tämän ajan olen kärsinyt unettomuudesta. Vuonna 2011 suostuin viivytystaistelun jälkeen menemään uupumus ongelmasta lääkäriin ja paljon kaikenlaista on tuon jälkeen tapahtunut. Pohjalaisena junttina kun tapana ei ole tällaisista asioista oppia äkkiä, niinpä pitkään kaavaan kuuluukin nyt mm juuri alkanut kahden kuukauden sairasloma. 

Olen pyrkinyt elämään omaa elämääni  siten, että peilistä löytyy aina syyllinen tai sankari, muita en jaksa omista virheistä syyttää. Se, että olen tehnyt kaiken aina niin tosissaan ja täysillä, ettei kroppa ja nuppi jaksanutkaan sitä kuin 25 vuotta, on toki oma vikani. Jos olisi ollut töissä alalla jota vihaan, olisi ollut ehkä helpompaa pitää työ ja vapaa-aika erillään, mutta koen silti olevani etuoikeutettu, että olen saanut olla näin hienolla alalla mitä valokuvaus on.

Koko aikuisikäni olen siis kärsinyt unettomuudesta. Jo 90-luvun puolivälistä muistan minulle tyypilliset yöt, nukahdan yhdeltä ja herään kolmelta ilman mitään mahdollisuutta haaveillakaan unen jatkumisesta. Niinpä hiivin tuolloin aina takkahuoneeseen katsomaan laadukkaita TV-ohjemia, muitahan ei tuohon aikaan tulekaan ja aamulla torkahdin vielä puoleksi tunniksi. Aina kevään ja syksyn sesongin aikaan unirytmini rupesi kääntymään tällaiseen sairaaseen suuntaan ja aina seuraavalla lomalla sain homman korjattua. En sorru lapselliseen huuteluun siitä, kuinka hyvin pärjään ilman unta vaan uskon täysin Aki Hintsaa, joka kertoo, että yli 99% ihmisistä vaatii ”täysillä toimiakseen 7,5-8,5 tuntia unta vuorokaudessa”. Suosittelen kaikille asian uskomista. Luulenpa, että olisin Suomen maajauokkueessa mikäli sellainen olisi lajissa, jossa toimitaan yhteiskunnan jäsenenä mahdollisimman vähillä yöunilla. Mutta minä tiedä että se ei ole viisasta. Ensimmäisen 25 vuotta homma saattaa pyöriä, mutta joku kohta kropassa brakaa varmasti. Ei epäilystäkään! Joku saattaa saada pakko-oireita, joku paniikkihäiriöitä ja kirjo on niin laaja, että suunnilleen kaikki on mahdollista. Kun ronttasin ruumiini viimein tutkittavaksi, niin muutamien pienempien ongelmien lisäksi löydettiin mm korkea verenpaine ja rytmihäiriöt. Ja kylläpä jatkuva uupumus haittaa mm muistia ja keskittymiskykyä, oikeastaan ihan kaikkea normaalia elämää.

Olen siis onnistunut jo 90-luvulla pilaamaan vuorokausirytmini. En välttämättä koskaan ole kokenut olevani jotenkin stressaantunut pitkiä aikoja, yksittäisiä hetkiä kylläkin. En vaan koskaan erottanut työ- ja vapaa-aikaa, enkä oikeastaan hereilläolo- ja nukkumisaikaakaan. Oli niin paljon mielenkiintoista tehtävää ja vuorokaudessa tunteja liian vähän. Tyttäreni eivät oikeastaan edes koskaan vastasyntyneinäkään aiheuttaneet yövalvomisia, edes heitäkään ei voi asiasta syyttää. En halua kuulostaa tekopyhältä, mutta kaikkien kannattaisi (ja minun olisi kannattanut huomioida jo tuolloin) niitä artikkelien yleisiä uniohjeita: älä katso ruutua pariin tuntiin ennen nukkumista, tuuleta makuuhuone viileäksi, älä tee makuuhuoneessa muuta kuin nuku, syö sitä, älä tätä, älä roiku verhoissa ja kaikkea muuta ikävän järkevää. Selväähän on, että nyt kun luen asiasta jostain laatu-iltapäivä-julkaisusta, niin olen täysin varma, että tuollaisten kirjoittaja ei tiedä unettomuudesta satunnaisia krapula-öitä enempää. Kun en saanut kesällomalla 2011 nukkumista kuosiin ja olin kauden alussa elokuussa ”täysin uupunut” jo valmiiksi, nielin ylpeyteni ja marssin duunilääkäriin. Ensin kokeiltiin hieman melatoniiniä ja nukahtamislääkkeitä ilman mitään vaikutusta ja viimein maaliskuussa 2012 lääkärini sanoi ”olen ollut liian kiltti sairauttasi kohtaan” ja kirjoitti anestesialääkkeistä pykälää miedompia pillereitä. Tuolloin oli todella omituista tajuta, etten ollut nähnyt unia pariin kymmeneen vuoteen. Yhtäkkiä unituiset tarinat täyttivät yöni, en sairastunut flunssiin ja muutenkin alkoi noin puoli vuotta kestänyt positiivinen kehitys. Ihminen tarvitsee todellakin unta kaikkeen…

Koska mikään ei kuitenkaan elämäntavoissani muuttunut, niin puolen vuoden jälkeen taas kurssi rupesi kääntymään heikompaan suuntaan. Työni on aina ollut liikkuvaa ja se ei luonnollisesti ole helpottanut tasaisen ja järkevän vuorokausirytmin luomista. Kaikki nämä nykyajan tekniset välineetkin vain hämärtävät virka-ajan käsitettä. Onko meillä enää 8+8+8 tunnin vuorokautta?

Nykyisillä unilääkkeillä nukun siis siedettävästi, mutta silti ongelmia riittää siinäkin lajissa. Nyt esim koulukauden taas elokuussa alkaessa noin kahta viikkoa aiemmin rupesi taas kertymään ongelmia. Jos en saa unta siinä hetkessä, jolloin unilääkkeet ”ottavat vallan”, voin valvoa koko yön jossain zombiemaisessa horroksessa. Joka tapauksessa missatun nukahtamiskohdan ylittäminen saa aikaan pilallisen yön. Ja luonnollisesti tällä historialla asia on ongelma…

Nyt olenkin elämässäni kohdassa, jossa minun pitäisi määrittää minäkuvani uudestaan ja asettaa myös uudet tavoitteet sen mukaan. Suosittelen lukemaan Aki Hintsasta kertovan kirjan VOITTAMISEN ANATOMIA. Siinä oheinen ajatus kerrotaan juntinkin ymmärrettävästi. Ja kiitos Vesa Koivunen, että kirjan minulle vinkkasit!

Vasta tämän vuoden tammikuussa tajusin, että sairaanhoitohenkilökunta todellakin käyttää tilastani nimitystä sairaus. Itse olen täysin naivisti ajatellut ongelmaani unettomuutena, huolimatta siitä, että mm sydämeni kiskoo ilman lääkkeitä kuin orjalaivan rumpali kolmen promillen humalassa ja verenpaineeni sai lääkärinkasvoille ilmeen, jota itsekin säikähdin. Olen siltikin siis ajatellut tilannettani pienenä tilapäisenä ongelmana. Vxxxx mikä idiootti olen! Hävettää… Nyt siis tammikuussa sain jonkun neron hetken ja ymmärsin, että jos komppania lääkäreitä käyttää tilanteesta termiä sairaus, niin ehkä minun maallikkona pitäisi taipua saman termin käyttöön ja sisäistämiseen. Joten edetään tällä linjalla: Hei, olen Krister ja olen sairas…

Luovilla aloilla tämän kaltaiset ongelmat eivät ole todellakaan vieraita ja samankaltaisia tarinoita eri vivahtein löytyy valitettavasti lähipiiristäkin. Laukoisin tähän mielelläni viisauksia, kuolemattomia opetuksia, mutta valitettavasti äo:ni ei riitä siihen. Niinpä toteankin vain, että kaivakaa kalenterinne esiin ja merkitkää sinne aika jollekin rakkaalle harrastuksellenne, aika jollekin rakkaalle ihmisellenne ja kiskaiskaa kaupan päälle vielä loma johonkin kohtaa vuotta.

Pohdiskelen jossain vaiheessa lisää tätä kaikkea täällä blogissa ja jos satun oikein hullaantumaan, niin saatanpa joskus laittaa jotain huomioita erityisherkkyydestäkin. Sekin aihe on ollut viime aikoina kovin läheinen. Joka tapauksessa nyt luvassa on meikäläisellä matalan profiilin aika, julkisesti en sairaslomani aikana tule heilumaan…

Ja tässä "ennen ja jälkeen" kuvat jo valmiiksi samassa kuvassa.

Ja tässä ”ennen ja jälkeen” kuvat jo valmiiksi samassa kuvassa.

Pitäkäähän nokat pinnalla!

AperDude

SUURISSA KÄSISSÄ PIENI ON VIELÄ PIENEMPÄÄ!!!

En yleensä kerro julkisesti etukäteen mitä jossain vaiheessa tulevaisuutta tulen tekemään, mutta teen tällä kertaa poikkeuksen. 

Tein joitakin vuosia sitten järjestelmän eräälle isolle autoja myyvälle yritykselle. Se käsitti kuvauspaikan, valaisun ja laitteiden suunnittelun niin, että heidän oma henkilökuntansa (alihankkijat mukaan luettuna) pystyisi rakentamaan kuvauspaikan ja hoitamaan kuvauksen ammattimaisesti ilman ammattilaisen päivittäistä läsnäoloa. Tarve hyviin autokuviin on markkinatilanteen muovaamaa siten, että jo netissä tehdään etukäteen valintaa, jonka mukaan valitaan liike johon lähdetään lompakon kanssa tsekkaamaan pitävätkö kuvat paikkaansa. Ja siitähän alkaa varsinainen vaikutusmahdollisuus, eli myyntipersoonien sadan metrin MM-kisat…

Kapalevy toimitti hyvin valkoisten seinien, lattian ja katon roolia.

Kapalevy toimitti hyvin valkoisten seinien, lattian ja katon roolia.

Kun lähdin rakentamaan päässäni valaisua, niin hoidin homman maalaisjärjellä siten, että kun isojen autojen kanssa leikkiminen vaatii liikaa tilaa, niin testit kannatti tehdä pienoismalleilla. Huvittaa ja totta on se, että kunhan auto ja valot pienenevät suunnilleen samassa suhteessa, niin jälkihän on (melkein) identtistä. Joten on tarkoituksen mukaista tarkistaa suunnitelmansa keittiönpöydällä… Ja ainahan olet niin hyvä, kuin sinä ja kaikki ystäväsi ovat yhteensä. Joten kiitos Matti J. Kalevalle, jonka kanssa sain tuolloin pyörittää joka asian päässäni etukäteen…

Tällaista jälkeä voi tehdä helposti ja nopeasti.

Tällaista jälkeä voi tehdä helposti ja nopeasti, kunhan pohjatyöt on tehty. Autoa ei ole käsitelty lainkaan lukuun ottamatta etuvalojen vaalentamista.

Järjestelmä lähti siitä, ettei valoja joudu siirtämään, joten tietenkin jo sen takia joutui kompromissien kanssa silmikkäin. Päivätyössäni kun olen tekemisissä koulukuvausten kanssa, niin olen oppinut huomioimaan (omasta ja äitini mielestä) myös sen, paljonko mitäkin ruutua rakennettaessa on aikaa. Varsinkin Suomessa juuri tuo aika on rahaa, joten jos aikoo pitää nokkansa pinnalla niin kellottamisen taito on pakollista. Ja autojen kuvaukseen oli myös mahdollista käyttää vain vähän aikaa koslaa kohti.

Tämä kuva on kuvattu sellaisenaan uimarannalla. Vain yksi puu on kuvasta poistettu ja sinne on lisätty malli ja taivaanrannan talot. (Malli: Mary The Red Ruby)

Tämä kuva on kuvattu sellaisenaan uimarannalla 17-millisellä polttovälillä. Vain yksi puu on kuvasta poistettu ja sinne on lisätty malli ja taivaanrannan talot. (Malli: Mary The Red Ruby)

MQEP-sarjaani halusin myös pystyä leikkimään hieman normaalia lyhyemmällä terävyysalueella ja siksi kuvasinkin siihen kaksi kuvaa, joissa käytin Warhammer pelin pienoismallirakennuksia. Yllä olevan kuvan synnystähän kirjoitinkin viime vuoden elokuussa ja alla olevan kuvan ”avasin” kesäkuun Kameralehdessä.

Kesäkuun Kameralehdessähän purin MQEP-sarjani kuvia, millaisista palasista olen liikkeelle lähtenyt.

Rehellisesti sanottuna kukaan ei voisi uskoa miltä alkupalaset näyttävät. Tärkeintä on nähdä lopputulos mielessään, silloin osaa luottaa valmiiseen kuvaan yli omituisen alun… (Malli: Johanna Ristimäki)

Ja siis se tulevaisuus… Aion leikkiä vielä pienoismalleilla, en tiedä millaista jälkeä edes aion tehdä, mutta erilaiset mittakaavat kiehtovat liikaa, että jättäisin asian tähän. Joten, perästä kuuluu…

AperDude

BREXSHIT

Kohtahan UK livistää Euroopasta, joten nyt on hyvä aika käydä vielä vilkaisemassa paikkaa ennen kuin perliinin muurin palaset kerätään yhteen ja kasataan ne läpäisemättömäksi suojaksi kuningaskunnan ympärille. Islanti on koettu sijaintinsa vuoksi eristyneeksi, mutta ehkäpä kohta engelsmannit häviävät senkin ottelun viikingeille.
.
KELLÄ SILMÄT ON…
.
Tarkoitus oli siis pörräillä tyttäreni kanssa roadtripillä pieniä paikkoja, aitoa maaseutua nähden. Pari yötä meni Lontoon lähellä tyttären asuinpaikassa ja sen lisäksi tuli yöpymispaikkoina koettua Calne, Crickhowell (Walesissa) ja Witney. Nähtävyyksistä erikseen voisi mainita Christ Church universityn Oxfordissa, Netley abbeyn (Southamptonissa), Castle Combe (Wiltshiressä) sekä Walesin linnat Caerphilly Castlen sekä Castell Cochin. Ensin mainitussa on kuvattu mm Harry Potteria ja kolmanneksi mainitussa mm elokuva WAR HORSE, sekä Poirotin jakso nimeltä ”The Murder of Roger Ackroyd”.
Caerphilly Castle näytti silmissäni juuri siltä, miltä lapsena kuvittelin ritarien linnojen näyttävän. (with iPhone6)

Caerphilly Castle näytti silmissäni juuri siltä, miltä lapsena kuvittelin ritarien linnojen näyttävän. (with iPhone6)

Kaikki nuo nähtävyydet tekivät suuren vaikutuksen, kaikki olivat omassa lajissaan todella upeita. En varmaan sitten koskaan ole kasvanut aikuiseksi, mutta vanhat linnat, luostarit ja pienet vanhat kylät ovat paikkoja, joissa viihdyn aistimassa ilmapiiriä. Voisin helposti kiertää samat paikat uudelleen ja nauttia matkasta yhtä paljon.

Netley abbeyn seinien sisälle olisi voinut jäädä vain hengaamaan... (with iPhone6)

Netley abbeyn seinien sisälle olisi voinut jäädä vain hengaamaan… (with iPhone6)

.
MAJOITUS
.
Älyttömän halpaa ei majoittuminen saarivaltakunnassa ollut, mutta sanoisin, että selkeäasti hintansa väärti oli jokainen paikka. Tuli kokeiltua edullista pubi/hotellia, laadukkaampaa b&b  paikkaa, sekä järkyttävän upeaa kartanoa. Tämän viimeksi mainitun Eynsham Hallin mailla oli erillisiä majoitusrakennuksia päärakennuksen lisäksi ja sanoisin, että jo nuo erilliset rakennukset kilpailivat kooltaan ja laadultaan suomalaisten hotellien kanssa. Ainoa järjettömyys mikä on yhteistä tuolla yksityiskodeille ja hotelleille on kokolattiamaton käyttäminen kaikkialla. Kun normirakennukset ovat sitten ennemminkin kosteahkoja verrattuna kotimaisiin rakennuksiin varsinkin talvella, niin en usko, että kaikki englantilaiset rakennukset olisivat homevapaita.
Siirtymä "Bond-elokuvaan" tapahtui automaattisesti upeassa Eynsham Hallissa... (with iPhone6)

Siirtymä ”Bond-elokuvaan” tapahtui automaattisesti upeassa Eynsham Hallissa… (with iPhone6)

.
SAARELLA KUN OLLAAN…
.
Pakkohan on todeta, että tila näyttää loppuneen saarelta kesken. Navigaattorin valitsemia teitä ajellessa löytyi useampi, jossa ei joka kohdassa mahtunut kahta autoa vastakkain, vaikka tie olikin kaksisuuntainen. Vain kerran ihmettelin tien olevan asiallisen levyinen, mutta silloin oli kyseessä vain poiskulunut keskiviiva… Jopa pienimmilläkin paikkakunnilla oli ruuhka-ajat, ja kun britaniassa on ruuhkaa, niin se tarkoittaa RUUHKAA. Olisi paljon rennompaa ajella rekalla kännissä kädet sidottuina Mannerheimintietä Helsingissä perjantaina klo 16.16 kuin tuolla. Ikävää oli nähdä myös moottoritiellä vastakkaisella kaistalla yhden kolarin selvittelyä, kun selvää oli, ettei pahiten murskaantuneista autoista voinut jäädä henkiin. Itsekin oltiin ajettu kolaripaikan yli reilua tuntia aikaisemmin.
Christ Church Catedral on upea kappeli keskellä yliopiston rakennuksia. (with iPhone6)

Christ Church Catedral on upea kappeli keskellä yliopiston rakennuksia. (with iPhone6)

.
RUOKAKULTTUURI
.
Vaikkei Englanti kulinaariselta maineeltaan ole kovinkaan korkealla, niin on pakko sanoa ruuan olleen poikkeuksetta loistavaa. Tarkoituksella hakeuduimme vanhoilta näyttäviin pubeihin ja oli hienoa huomata, että ruoka enimmäkseen oli hyvistä lähiseudun raaka-aineista tehtyä. Sanoisin, että kaikki koluamamme ruokapaikat pesivät suomalaiset ketjuravintolat hinnalla ja laadulla. Ja kyytipojaksi oli tarjolla luonnollisestikin sen verran montaa eri sorttia olusia, että sommelierin tutkinto olisi pitänyt napata ennen matkaa…
Onkohan porukka ajatellut, että kun skotit häipyvät hiekkalaatikolta, niin GB:n lipusta häipyy sininen, sekä diagonaalit valkoiset raidat... (with iPhone6)

Onkohan porukka ajatellut, että kun skotit häipyvät hiekkalaatikolta, niin GB:n lipusta häipyy sininen, sekä diagonaalit valkoiset raidat… (with iPhone6)

.
ELÄVÄT OLENNOT
.
Nythän on ollut muotia netissä näyttää videoita Englantilaisista neropateista, jotka roiskuttelevat olutta bussissa maahanmuuttajan päälle, joka olemuksensa perusteella on jo maksanut valtakuntaan enemmän veroja kuin mitä roiskuttelijat tulevat yhteensä maksamaan koko elämänsä aikana. Ja vaikka löydän merkittävän määrän tekopyhyyttä peilistäni, niin sanoisin, että ne Englantilaiset jotka valittavat maahanmuuttajista tekevät lyömättömän maailmanennätyksen aiheessa. Hetki takaperin kun heidän kaikkien esi-isät ovat käyneet tappamassa ja alistamassa kanssaihmisiä mantereella jos toisellakin ihan vaan huvikseen. (Googlaappa vaikka ”britanian siirtomaat”.)  Mutta totuus on onneksi enimmäkseen toinen kuin kaljanroiskijat toivoisivat. En ole koskaan kuullut yhtä monesti sanoja ”kiitos” ja ”anteeksi” kuin tällä matkallani, eikä minua ole tervehdittykään yhtä paljon vieraiden toimesta. Kaikkialla palvelu oli aidon ylitsevuotavan ystävällistä. Tuntui, että nämä ihmiset välittävät toisistaan… Outo ja erikoinen kokemus… Tässäpä sitä sulattelen omieni parissa…
asdfasdfasdf

Omat matkakuvani noudattivat tuttua linjaa, on kivimuureja, linnoja, raunioita… Mutta muutama kuva tietystä tyttärestä piti napata, tämä on Lordin makkarista Castle Cochista.   (with Nikon Df & 24-120mm)

Kaiken kaikkiaan on todettava, että koko matka sujui todella hienosti! Upeaa nähtävää ja ystävällisiä ihmisiä riitti joka paikkaan. Voin vain suositella saarille menemistä ja autolla kiertämistä (jos vain ajaminen väärällä puolella maistuu).
.
AperDude
.

JA ELÄINSADUN OPETUS OLI?!?

MQEP-arvonimiprojekti kaipaa tässä vaiheessa pientä yhteenvetoa, ettei kaikki toissaviikonlopun opit pääse unohtumaan. Monet kaksi vuotta vanhat ajatukset saivat vahvistuksen ja joitakin uusia löytöjä oli katettuna Puolalaisiin pöytiin. Tässäpä vielä kerran siis asiaa VPL:stä… 

Ensinnäkin pakko todeta sarjaa rakennettaessa, että kuvien suunnan, muodon, tyylilajin ja sisällön päättäminen mahdollisimman aikaisessa vaiheessa mahdollisimman yhtenäiseksi on tärkeää. Alunperin ajattelin tehdä kahta eri leveyttä olevia vaakakuvia, mutta onneksi muutin tuon suunnitelman ja tein kaikki kuvat saman kokoisina. Ensi vilkaisulla todettava ulkoasun yhtenäisyys oli kyllä todella tärkeää. Seitsemän hakijaa tavoitteli MQEP-arvonimeä ja minun silmilläni kaksi sarjaa oli omaani vielä yhtenäisempää, mutta sitten neljä sarjaa eivät olleet kovinkaan tasaisia siinä lajissa. Näistä neljästä kaksi jäikin viivan alle.

Ohessa jyry ihmettelemässä VPL videota. (Kuva: Tiina Haring)

Ohessa jyry ihmettelemässä VPL videota. (Kuva: Tiina Haring)

Tyylin/sisällön valinta ei ole täysin kuoleman vakavaa tai kriittistä. Tärkeää on lähinnä se, että valitsemasi tyyli sopii sisältöön ja ETTÄ VIET TYYLIN KÄYTÄNNÖN TOTEUTTAMISEN TARPEEKSI PITKÄLLE. Tässä sarjassa olevat ja Euroonpanmestaruuskilpailuissakin menestyneet kuvani esimerkiksi äänestettiin muutaman kollegani toimesta pois Suomen World Cup -joukkueesta, koska kuvani olivat mm ”liian lapsellisia”. Valitsin tyylilajiksi ”sankaritarut”, joten lienee kai selvää että toteutin tässä elämän mottoani ”tosissaan muttei vakavissaan” ja olin tietoisesti korni, ainakin jos verrataan ryppy otsalla tehtyihin valokuviin. Olen käyttänyt samaa tyylilajia ennenkin ja minun silmissäni se on ansio, eikä heikkous. Kaipa sekin, että hankin projektin aikana kiinalaisen miekan, konekiväärin näköisen ilmapistoolin, kranaatin jäljitelmän, kaksi rakennusten pienoismallia, lipasliivit, muutaman tikarin, viikinkikirveen sekä kasan valokuvia linnoista, raunioista ja luostareista todistaa minun rakentaneen sarjaa nimen omaan tosissaan, mutta ”irrallaan rajoittavan aikuisuuden kahleesta”. Suomessa vaan minun näkemykseni mukaan ollaan liikenteessä turhan usein karrikoiden todettuna rautakanki perseessä ja laput silmillä. Itse haluan heittäytyä mukaan persoonallani kuviin ja viedä ne passikuvasta mahdollisimman kauas silloin kun se on mahdollista. Ja se, mitä kukakin ajattelee tyylistäni on heidän asiansa. Lapsenomaisesti uskoin, että sarjani näyttävyys ja yhdenmukaisuus tuo minulle arvonimen. Jos näin ei olisi käynyt, olisin niellyt sen ilmeettömästi ja olenkin myös tuijotellut ”vaikka uskotkin itseesi voit silti olla ihan paska” -meemejä rinnakkaistodellisuudesta. Mutta kuten aiemmimassa blogikirjoituksessani totesin, täytyy aina pelata voittaakseen, joten minäkin lähdin hakemaan arvonimeä, enkä vain katsomaan miten käy. Suorastaan pidin huolta, että jyry huomaa valitsemani linjan kaikessa. Esittelyvideoni oli täysin linjassa esittäen naivin maailmanlopun tarinan. (Käy vilkaisemassa lopputekstein varustettu versio tästä, jos et ole vielä sitä nähnyt.) Lienee selvää, että kuvien takana ripustussuunnan ja -järjestyksen kertova tarra sisälsi sarjan logot, kuten myös DVD:n kansilehti. Käsittääkseni näitä kahta viimeistä eivät edes tuomarit nähneet, mutta minulle on itsestään selvää, että kaikki materiaali on linjassa ja ammattimaisesti viimeistelty. Säännöistä löytyy mahdollisuus käyttää oheismateriaalia tukemaan sarjaansa. Viisi yrittäjää ei käyttänyt mitään, yksi oli pyytänyt yhdistyksen presidenttiä lukemaan yhden kappaleen mittaisen esitelmän ja minulla oli tuo video, jossa kuvien ja tarinan lisäksi oli pari elävän kuvan pätkää ja tätä varten nauhoitettu teemabiisi. Jotkut saivat arvonimen pelkillä kuvillaan, mutta itse olen varma, että oma sarjani herätti jyryn videon, tarinan ja juuri tuon ”lapsellisuuden” ansiosta. Olinkin varma etukäteen, että erotun ja minut tullaan muistamaan. Monien mielestä se oli riski. Minun mielestä on isompi riski yrittää olla huomiota herättävä virastotalo sadan muun virastotalon kanssa samalla kadulla. En suinkaan väitä, että tämä olisi oikein tai että kaikkien kannattaisi olla tätä mieltä. Totean vain, että minä olen tätä mieltä ja tulosten valossa se on minulle toiminut.

Eipä tietenkään kaikesta kannata tehdä tiedettä, koska muutenhan voisimme päätellä, että hiusten pituus korreloi suoraan mahdollisuuksiin saada arvonimi. Huvittava yksityiskohta on se, että me suomalaiset arvonimen haltijat näytämme jääkauden jälkeen luolasta heränneiltä idiooteilta (pahoittelut Onni). Olipa joku ulkomaan elävä ihmetellytkin asiaa ääneen ”mistä te löydätte näitä” -tyyliin…

Toinen huvittava yksityiskohta on myös se, että marraskuussa -99 voitin Vuoden Muotokuvaaja -tittelin myös ulkomaisen raadin arvostelemana. Tuolloin nimittäin Norjan ammattikuvaajien yhdistys jyrytti vuosikilpailun. Olenko siis ymmärretty vain ulkomailla? 😉 Noh, samana vuonna suomalainen jyry myönsi suomalaisen mestariarvon, joten jotain on reppuun jäänyt kotimaastakin…

asdfasdf

Matti J. Kalevan tapa ottaa ”keikoille” mukaan kaiken tarvittavan lisäksi myös ”kaikki tarpeeton, jota voi mahdollisesti kaivata” on sen verran iskostunut minuunkin, että mukana autossa seurasi kuljetuskärry kuville.

Arvonimihaun päätuomari kertoi, että tärkein hetki hakijan kannalta on se, kun jyry saapuu paikalle ja näkee kuvat ensimmäisen kerran. Silloin sekunnissa tuomari joko kokee tai ei koe ”WOW-factoryä”. Jokainen jyryläinen haluaa tulla vaikutetuksi, jokainen haluaa nähdä jotain inspiroivaa. ”Ensi tapaamisen” jälkeen sitten taistellaan mm siitä, onko kuvien viimeistely riittävän ammattimainen. Ja itse sain mm useammalta jyryläiseltä hyvää palautetta nimen omaan tyylistä ja lähestymisestä…

Miksi kaiken maailman arvonimiä kannattaa jaagata?!?! Haluan taas kerran korostaa, että varsinainen palkinto on itse matka ja ne opit, mitä sen aikana saa. Plakaatti on vain myöhemmin jaettava todistus siitä, että matkaan on suhtautunut tosissaan. Voin sanoa, etten vieläkään kehtaa kutsua itseäni varsinaiseksi kuvankäsittelijäksi, mutta olen viimeisen kahden vuoden aikana oppinut aiheesta enemmän kuin aiemmin yhteensä. Ja kun aihe ja tyylilaji olivat irti normitodellisuudesta, niin mielestäni sen ansiosta opin merkittävästi myös mallin tunteiden ilmaisusta. Ja tarkoituksen mukaisesta ja nopeasta miljöövalaisusta. Ja suunnittelusta. Ja, ja, ja…

asdfasdfasd

Jyrytys tapahtui upeassa Artus Housessa, josta oli pakko ottaa talteen muutamia yksityiskohtia iPhone6:lla.

Kaiken kaikkiaan haluan rohkaista sinua seuraamaan visioitasi kaikilla elämän osa-alueilla. En tietenkään tarkoita sitä, että jos tajuaa kulkevansa paskassa, pitää jatkaa paskassa kulkemista koska aikoinaan niin päätti. Tarkoitan ennemminkin sitä, että kun joku kommentoi omaa suunnitelmaasi tai haavettasi vaikkapa lapselliseksi, niin sinun on hyvä tiedostaa sinun olevan ainoa, joka katsoo suunnitelmaasi sisältä omaten kaiken sen tiedon, taidon ja kokemuksen mitä sinulla on. Esimerkiksi loistavakin kuvausidea on loistava vain sen idean keksineen päässä, silloin kun juuri ko henkilöllä on sen toteuttamiseen vaadittava osaaminen ja into. Toisen tulkitsemana toisenlaisilla taidoilla ja erilaisella innostuksen asteella voi lopputulos olla jopa hieman paskan alapuolella. Ei futisjoukkueen puolustajalle ole yleensä hyvä idea kuljettaa pallo itse läpi koko kentän ja kiskaista maali, vaikka eräänä päivänä aikaa takaperin Maradonalle se oli.

Ja vieläpä kannattaa olla tarkka kenen kommentteja haluaa kuunnella ne käytännössä huomioiden. Erittäin hyvä mittari siihen on se, todistaako sanoja omalla elämällään ja saavutuksillaan hänen tietävän mistä puhuu. Loisto esimerkki täydellisen väärästä ihmisestä oikealla paikalla oli aikoinaan Kokkolan Kauppaoppilaitoksessa kanssani samaa aikaa ollut markkinointilinjan vastaava opettaja. Hän oli nimittäin tehnyt tarinan mukaan kolme konkurssia ennen opettajaksi ryhtymistään, joten olin sitä mieltä, että kannatti tehdä aina vastakkainen veto suhteessa hänen viisauksiinsa. Kaikista pahin virhe on se, jos jonkun deadlinen lähestyesssä joutuu paniikkiin ja kyselee hajanaisesti sieltä täältä ”erillisohjeita” ja huomioi ne. Ennuste on silloin tyly. Kullan arvoisia ovat ne ystävät, jotka pohtivat kanssasi rehellisesti ja realistisesti oman mielipiteensä ilmoittaen, mutta yrittämättä vaikuttaa päätöksiisi heidän omien toiveidensa mukaan.

Olet aina vain niin hyvä, kuin on heikoin lenkki ketjussa. Siksi olen kiitollinen isolle joukolle ihmisiä, tuotteita sekä yrityksiä. Ilman teitä ei saavuttamani arvonimi olisi ollut mahdollista. Kaikki kuvani on kuvattu Nikoneilla, enimmäkseen D810-rungolla ja 85mm tai 14-24mm -putkilla. Kaikki kuvani on valaistu Elinchrom-salamoilla, enimmäkseen Quadroilla. Nämä MQEP-kuvat oli printattu Epson tulostimella. Silloin on helppoa tehdä luottavaisesti töitä, kun laitteet ovat parempia kuin niiden käyttäjä. Ja erityiset kiitokset: Kenneth Hilapieli, Samuli Luhtala, Markku Westerlund, Tiina Ahteela, Jyrki Tuppurainen, Juha Saviluoto, Kai Toivakka, Merja Ailama-Mäkitalo, Juha Harju, Mikko Säteri, Samuli & Heikki Seppälä, Maj-Britt & Kalle Björndahl, Eki Virkelä, Matti J Kaleva, Markku Rintala, Marko Sormunen/Sevent, Henri Äijälä/Suomen Ilmailumuseo, Alpo Syvänen, Onni Wiljami Kinnunen, Johanna Ristimäki, Anna Perenna, Nea Katariina, Heidi Kallioinen, Rahil Khalifa, Valentine from hell, Shadow Self, Sadie Scissors, MA Fox, Ginger Ale, Iiriva, Tiina Rikala, Decadënz, Mary The Red Ruby, Nana Foxglove, Varpu Heather, Tiia Marja Katariina, Iris Katariina, Meri Rasilainen & Noctrexa Von Hexed, Nikon, Elinchrom, Epson, SAV Ry, KuvaSeppälä -yhtiöt Oy, JAS Tekniikka, Finnfoto, Color-Kolmio, FEP & Mitja Kortepuro!

Tämä projekti mahdollisti jatkuu vielä näyttelyjen muodossa, mutta muilta osin lienee aika siirtää tässä opitut asiat tuleviin tarinoihin…

AperDude

aperdude krister löfroth MQEP

 

TÄTÄ SE MUN UNENI TIESI!!!!

Emmää mitään unia nähny, oli vaan raflaava otsikko. Näinhän ne myy paskalehtiäkin, joten miksei myös paskablogia vois myydä samalla taktiikalla.

Joka tapauksessa olen tällä hetkellä Torunissa, Puolassa, kuten kaikki näitä löpinöitä lukeneet tietää. Edellisen kerran olin punavalkean lipun maassa lukion toisluokkalaisena, kun käytiin tarkistamassa KPV:läisten kanssa onko pallo vihreämpi etelässä. Tuolloin elimme neuvostojen aikaa, joten dollarikaupassa jonoteltiin kolmeen otteeseen, ensin tiskille katsomaan tavaraa, sitten kassalle maksamaan ja lopuksi tiskille hakemaan tavaraa. Ostin Sanyon kannettavan C-kasettisoittimen, oli melko reteetä saada kuunnella musaa ihan kulkiessa. Oltiin Olstynin kaupungin vieraana ja majoituttiin itä-Saksan yleisurheilumaajoukkueen kanssa samassa hienossa hotellissa. Se ei estänyt meitä kuitenkaan joutumasta lepakonmetsästykseen, sellainen kun tuli vastaan kerran käytävällä…

No se muinaishistoriasta ja siirytäänpäs vain paria päivää taaksepäin. Tänne tultaessa Finnlines-elämys oli juuri niin puuduttavaa kuin saattoi kuvitellakin. Ajomatka Saksan puolella meni karstoja poltellessa ja pakko todeta, ettei Volvon kyydissä ole liiemmälti eroa riippumatta onko taulussa markka vai kaksi. Puolan läpi puskeminen taas oli tuskaista. ”Valtatie” kun kulki kylien läpi ja oli välillä koristeltu kauniin liikennevaloin. Perehtymällä Torunin erikoisuuksiin etukäteen tiesin mm että kaupungin linna on rakennettu 1230 ja että kaupunki on erikoistunut pipariin. Lähestyttäessä kaupunkia vaan ihmetytti se, että jälkimmäinen näytti keskittyvän metsään jo parikymmentä kilometria ennen kohdetta. Kauniin ilmaston ansiosta näemmä rakkauden ammattilaiset kun olivat siirtäneet tuotannon luontoon. Reviirit oli jaettu sopuisasti, kilometria lähempänä ei lajitoverit olleet toisiaan. Joku oli lähes luonnonmukaisessa asussaan, joku taas enemmän pukeutuneena luotti ”roudan ajavan porsaan kotiin”. Mutta on hienoa että markkinatalous kukoistaa, tehkää työtä jolla on merkitys!

No eilen sunnuntaina THE REVENGE OF THE VERY PISSED LADIES -kuvasarjani oli jyrytettävänä ja tapahtui mm seuraavaa:

No mähän olin hyvissä ajoin ilmoittanut, että multa tulee jyrytykseen kuvien lisäksi video, jossa on myös ääniraita. Ihan vaan varmistelin, vaikka säännöissä lukeekin, että videoita ja kaikkee muuta ylimääräistä saa näyttää, joten maalaisjärjellä ajateltuna vehkeet on paikalla automaattisesti. Sanoin myös, että jos ei Puolassa ole projektoria tai monitoria, niin otan mukaan projarin, läppiksen ja kankaan. Noh, paikalla selviää, että käytössä on TV, johon saa signaalia sisään vain VGA:lla, mutta ei mitään läppäriä tai reeveereesoitinta. Mulla varasysteemin varasysteemin B-rappuna oli mukana iPad ja siihen viime vuosituhannelta oleva VGA-sovitin. Ja neljän mukana olevan median lisäksi video oli tietty myös Dropboxissa, joten pystyin ratkaisemaan järjestäjän puolesta sen, että jyry näkisi videoni. Heti kun 2 kesäpoikaa oli koittanut saada telkkua 45 minuuttia toimimaan ja todenneet sen mahdottomaksi, irrotin ja kytkin kaikki piuhat uusiksi ja yllättäen ruutu toimikin. Onneksi mukanani oli myös uskollinen Marshall-kaappini, joten ääntäkin showhun saatiin…

Niin ja muistinkos mä kertoo tulosta?!? Ne jotkut kollegathan arvailivat tulokseksi sarjalleni 7-0. Ne oli kyllä tosi lähellä totuutta, äänestys päättyi nimittäin 6-1. Tosin suunta oli toisin päin, eli noilla numeroilla sain arvonimen. Joten Suomessa on nyt kaksi Master QEP -arvonimeä. Kiitos kaikille minua tukeneille, minua rehellisesti kasvoille sparranneille, upeille malleilleni, parhaille yhteistyökumppaneille ikinä ja Mitjalle! Ilman teitä tämäkin saavutus olisi jäänyt aikomukseksi. Ja yllättävänä kunniana vielä mainittakoon, että arvonimen saatuani minut napattiin heti jyryyn ja pääsin tuomarin ominaisuudessa elämään loppujen hakijoiden sarjat läpi. Tämä matka on siis ollut sekä erikoinen että erityinen…

AperDude

PS. Tällänen meiniki oli jyrytyksen jälkeen….

Tässä meikkis jyryn kanssa.... (Kuva: O. W. Kinnunen with iPhone5)

Tässä meikkis jyryn kanssa…. (Kuva: O. W. Kinnunen with iPhone5)

Videoo pukkaa…

MQEP-arvonimihaussa on myös ulkokuvalliset asiat tärkeitä. Eli esim tarinalla, esillepanolla sekä muilla tämän kaltaisilla asioilla on vaikutusta lopputulokseen. Sunnuntain jyrytyksen lähestyessä kerron teille kuinka olen ratkaissut sarjani esittelyn.

Suunnittelin pitkään tekeväni myös kuvien ulkoasusta jotain erikoisempaa ja sarjan henkeen sopivan agressiivista. Loppujen lopuksi käännyin sellaiseen ratkaisuun, että pidän kuvat kuvina, mutta teen esittelyvideon, joka sisältää tarinan, teemabiisin ja pari videonpätkää. Minulla ei ole tietoa, onko näin tehty koskaan, mutta olen käsityksessä, että tämä olisi ensimmäinen esittelykerta tämän kaltaisella kombinaatiolla.

On mielenkiintoista tehdä rajanveto siihen, miten pyrkii lisäämään kuvien vetovoimaa. Tosi asiassa pohjimmiltaan olen sitä mieltä, että pelkkien kuvien pitäisi riittää tai olla riittämättä arvonimen saamiseen. Toki olen myös sitä mieltä, että ammattilaisuuteen vaaditaan myös kyky esitellä tekemisensä ammattimaisesti, joten tämä ”terällä tasapainoilu” kuuluu hyvinkin kokonaisuuteen. Kun suoritin aikoinaan Mestari-arvonimen Suomessa, siihen kuului sarjan henkilökohtainen esittely ja omien työskentelyperiaatteiden selvittäminen. Sitä pidin kovin tarkoituksen mukaisena, siinä seistiin omilla kasvoilla, ajatuksilla ja sanoilla kuvien edessä.

Esittelyvideoni youtubessa pääset katsomaan klikkaamalla TÄSTÄ. (Tässä videossa on lopputekstit, mitä anonyymiteetin vuoksi ei varsinaisessa arvonimivideossa ole.)

Ainoa harmittava asia tässä videossa on se, että tasapainoilin sen kanssa, ettei minua tunnista videosta ja silti olisin halunnut upean meikkini näkyvän. Ensimmäinen onnistui ja jälkimmäinen ei. Siispä on pakko heittää tähän kuva naamastani videota kuvattaessa.

FullSizeRender

MEIKKI: Making Hell

Torstaina kävin hakemassa Helsingistä lopulliset vedokset ja auton pakkailu on muutenkin jo käynnissä. Sääntöjen tiukka painoraja kun ei mahdollista luvallista kuvien lähettämistä silloin kun kuvia on 20 kpl, kun ne ovat isohkoja ja kun ne ovat tehtynä asialliselle materiaalille. Niinpä luvassa on roadtrip Suomen ainoan MQEP-tittelin haltijan kanssa, nimittäin Onni Wiljami Kinnunen lähtee samaan tilaisuuteen tuomaroimaan samalla kyydillä.

Olenko sitä mieltä, että kaikki on tehty??? En. Nimittäin hakiessani lopulliset kuvat totesin, että kolmeen kuvaan olisin halunnut tehdä muutoksia. Olenko sitä mieltä, että kaikki järjellinen on nyt tehty??? Kyllä. Kaikki se, mitä on ollut mahdollista tehdä, on tehty. Noista pienistä muutoksista mitä olisin halunnut vielä tehdä ei jää mikään kiinni. Kuten olen jo aiemmin todennut, lähden hakemaan Puolasta arvonimeä ja jyryn duuni on sitten päättää, saanko sen vai en. Ensi maanantaina sitten tuo tieto on olemassa, eli palataan siis silloin…

AperDude

 

 

MITÄ MÄÄ SANOIN?!?!?!?!?!?

Lähestymme vääjäämättömästi päivää, jolloin joillakin muilla tai minulla on oikeus käyttää sanontaa ”MITÄ MÄÄ SANOIN?!?!?!?!” Nimittäin nyt on lopulliset vedokseni printattavana MQEP-arvonimihakuun, eli kaikki tehtävissä oleva on suunnilleen jo tehty… Päätöksestä olla mukana moisessa haasteessahan koko tämä blogini alkoikin pari vuotta takaperin. Kesäkuun 12 päivänä Torunissa, Puolassa raati jakaa sitten peukaloita ylös tai alas…

POISTU AHDISTAVASTA ILMAPIIRISTÄ

Tätä ei välttämättä usko edes läheiset ystävänikään, mutta olen kovin herkkä ympäristön tunnelman vaikutteille. En voi siis valita piittaanko paikan ilmapiiristä jossa olen, joten minun kannattaa valita missä olen. Olin mukana eräässä kollegiaalisessa ryhmässä ja törmäsin tietoon, että tietyt henkilöt olivat tuominneet jo etukäteen ja toistuvasti hakusarjani häviävän haun tuomariäänin 0-7 ja niinpä minun jäävän ilman arvonimeä. Syitä sarjani huonouteen oli myös käsitelty seikkaperäisesti läpi. Minulle asti näitä ”tärkeitä tietoja” ei kuitenkaan toimitettu, joten kyseessä oli kovin perisuomalaista ”selän takana” puhumista. En mene syvemmälle asiaan nyt, enkä mennyt silloinkaan, koska en halua olla myrkyllisessä ilmapiirissä sekuntiakaan enempää kuin on pakko. Siispä sanouduinkin tuolloin alkuvuonna irti välittömästi ryhmän toiminnasta. Vaikka vasta kesäkuun arvonimihaun jälkeen on jonkun mahdollista nauraa partoihinsa, kieltämättä mieltäni lämmitti kovasti se, että parjatun huonoilla kuvillani olin Euroopanmestaruuskisoissa finalisti.

Olen vakaasti sitä mieltä, että aina kannattaa valita ihmiset, joiden neuvoja kannattaa kuunnella silloin kun on rakentamassa jotain vaativaa projektia työssään, elämässään tai missä tahansa. Sarjani rakennusvaiheessa niiden muutamien ihmisten kommentit joiden kanssa keskustelin hajosivat eri suuntiin, eri kuvia arvostettiin ja arvosteltiin. Kaksi erityisesti arvostamaani osaajaa Matti J. Kaleva ja Onni Wiljami Kinnunen nähtyäni kuvani kertoivat käsityksenään, etten tule arvonimeä saamaan. Kasvotusten. Perustellen. Sitä arvostan! Onnihan on ainoa suomalainen kyseisen arvonimen haltija, joten luonnollisesti tässä tapauksessa valitsinkin perustellusti huomioida hänen kommenttinsa. Pohjalaisjunttina todellakin nautin rehellisyydestä ja todellakin arvostan suorapuheisuutta. Evakossa hämäläisten keskuudessa asuen, olen huomannut että tämä puoleni koetaankin monesti ennemmin röyhkeytenä kuin kunnioituksena. Noh, olen kyllä törmännyt useinkin siihen, että jo se, että omaa mielipiteen ja esittää sen ääneen koetaan hyökkäävänä ihan heimosta riippumatta.

Minulle kunnioitus ilmenee suoraan puhumalla. Puhukaa niille, joille teillä on asiaa.

TAVOITTEEN ASETTELUA

Ei ole oikeaa tapaa asettaa tavoitteita. Joillekin tavoitteiden on oltava lähellä, helposti ja usein saavutettavissa. Ja jollakin on tavoitteet oltava pilvissä, kaukaisena majakan hehkuna horisontissa. Joka tapauksessa aina matka on varsinainen palkinto, sen aikanahan kaikki oppi jo saavutetaan. Itse olen aina kuulunut tähän jälkimmäiseen ryhmään. Aikoinaan ensimmäisellä valokuvauksen opintojaksollani saavutin kusipään maineen ilmoittamalla minusta tulevan Vuoden Muotokuvaajan. Myöhemmin maineeseeni tehtiin lisäys: ”kusipää, joka pitää sanansa”. Jos tavoitteiden asettaminen korkealle, niiden sanominen ääneen ja ponnistelu niitä kohti tekee minusta kusipään, niin olen ylpeä kusipää.

Minulle tavoitteiden pitää olla jossain kaukana, lähes saavuttamattomissa. Tämän kaltainen tavoitteiden asettelu (sekä deadlinet) saavat minut nousemaan sohvalta. En halua koskaan olla mäkihyppääjä, joka tekee ”oman suorituksensa ja katsoo mihin se riittää”. Menen hakemaan Puolasta MQEP-arvonimen ja jyryn tehtävä on päättää saanko sen vai en, en mene pyytämään anteeksi olemassaoloani tai selittelemään sarjan heikkouksia. Menen vain voittamaan ottelun ja pillin vihellyksen jälkeen tiedän voitinko vai hävisinkö. Jos tietää etukäteen häviävänsä, niin silloin häviää. Aina ja varmasti. Kävin aikoinaan NLP-opiston peruskurssin ja huomasin käyttäneeni jo aiemminkin mielikuvaharjoituksia menestymisestä, en tokikaan samalla tavalla hienosti jäsenneltynä. Minulla on ennemmin kiitospuhe kirjoitettu valmiiksi, kuin ruoska kädessä odotan tuomiota päästäkseni rankaisemaan itseäni huonoudestani.

Älä anna muiden painaa sinua tai tekemiäsi alas. Luota itseesi ja kuuntele itseäsi. Kukaan muu ei ole yhtä kiinnostunut sinusta kuin sinä, eikä kukaan muu tunne sinua ja taitojasi yhtä hyvin kuin sinä. Pelaa aina voitosta vihellykseen asti, vaikka tilanne olisi ulkoa katsellen epätoivoinen. Ole niin usein kuin mahdollista sellaisissa paikoissa, missä voit imeä itseesi positiivisuutta, karkaa kaikesta negatiivisestä niin kaus kuin pystyt.

AperDude

P.S. Erityisherkkyys on mielenkiitoinen aihe. Alan perusteos on Elaine N. Aronin kirjoittama ”erityisherkkä ihminen”. Vaikket itse uskoisi edes kuuluvasi kyseiseen ryhmään, suosittelen tätä kirjaa luettavaksi, jos yhtään ihmisyys kiinnostaa.