YOU ALL CAN KISS MY FABULOUS…

Kuten olen jo aiemminkin viitannut, tulee sairaslomalla kaiveltua vanhoja arkistoja ja puuhailtua kaikenlaista omituista. Tässäpä jatkoa sille sarjalle, siispä jälleen ”taidetta ilman aivoja”…

Olen kerran käynyt Triestessä ja pari kertaa Seinämäjoella, kummassakin kaupungissa on nähtävää. Triestessä ooppera ja Ääsjoella Ginger Ale. Kun ne yhdistää, saa tällaisen kokonaisuuden:

YOU ALL CAN KISS MY FABULOUS... (GEAR: Nikon D810, Df, 24-120mm + 14-24mm f2.8 & Elinchrom Quadra)

YOU ALL CAN KISS MY FABULOUS… (GEAR: Nikon D810, Df, 24-120mm f4 + 14-24mm f2.8 & Elinchrom Quadra)

Tällä hetkellä olen taas etsiskelemässä kameran kanssa uusia taustakuvia maailmalta, mutta palataan siihenmyöhemmin. Käykää vaikka sillä välin Seinäjoella.

AperDude

Mainokset

MIKÄ, KUKA, MINÄKÖ SAIRAS?!?!

Aloitin nykyisellä työnantajallani vuonna 1993 ja koko tämän ajan olen kärsinyt unettomuudesta. Vuonna 2011 suostuin viivytystaistelun jälkeen menemään uupumus ongelmasta lääkäriin ja paljon kaikenlaista on tuon jälkeen tapahtunut. Pohjalaisena junttina kun tapana ei ole tällaisista asioista oppia äkkiä, niinpä pitkään kaavaan kuuluukin nyt mm juuri alkanut kahden kuukauden sairasloma. 

Olen pyrkinyt elämään omaa elämääni  siten, että peilistä löytyy aina syyllinen tai sankari, muita en jaksa omista virheistä syyttää. Se, että olen tehnyt kaiken aina niin tosissaan ja täysillä, ettei kroppa ja nuppi jaksanutkaan sitä kuin 25 vuotta, on toki oma vikani. Jos olisi ollut töissä alalla jota vihaan, olisi ollut ehkä helpompaa pitää työ ja vapaa-aika erillään, mutta koen silti olevani etuoikeutettu, että olen saanut olla näin hienolla alalla mitä valokuvaus on.

Koko aikuisikäni olen siis kärsinyt unettomuudesta. Jo 90-luvun puolivälistä muistan minulle tyypilliset yöt, nukahdan yhdeltä ja herään kolmelta ilman mitään mahdollisuutta haaveillakaan unen jatkumisesta. Niinpä hiivin tuolloin aina takkahuoneeseen katsomaan laadukkaita TV-ohjemia, muitahan ei tuohon aikaan tulekaan ja aamulla torkahdin vielä puoleksi tunniksi. Aina kevään ja syksyn sesongin aikaan unirytmini rupesi kääntymään tällaiseen sairaaseen suuntaan ja aina seuraavalla lomalla sain homman korjattua. En sorru lapselliseen huuteluun siitä, kuinka hyvin pärjään ilman unta vaan uskon täysin Aki Hintsaa, joka kertoo, että yli 99% ihmisistä vaatii ”täysillä toimiakseen 7,5-8,5 tuntia unta vuorokaudessa”. Suosittelen kaikille asian uskomista. Luulenpa, että olisin Suomen maajauokkueessa mikäli sellainen olisi lajissa, jossa toimitaan yhteiskunnan jäsenenä mahdollisimman vähillä yöunilla. Mutta minä tiedä että se ei ole viisasta. Ensimmäisen 25 vuotta homma saattaa pyöriä, mutta joku kohta kropassa brakaa varmasti. Ei epäilystäkään! Joku saattaa saada pakko-oireita, joku paniikkihäiriöitä ja kirjo on niin laaja, että suunnilleen kaikki on mahdollista. Kun ronttasin ruumiini viimein tutkittavaksi, niin muutamien pienempien ongelmien lisäksi löydettiin mm korkea verenpaine ja rytmihäiriöt. Ja kylläpä jatkuva uupumus haittaa mm muistia ja keskittymiskykyä, oikeastaan ihan kaikkea normaalia elämää.

Olen siis onnistunut jo 90-luvulla pilaamaan vuorokausirytmini. En välttämättä koskaan ole kokenut olevani jotenkin stressaantunut pitkiä aikoja, yksittäisiä hetkiä kylläkin. En vaan koskaan erottanut työ- ja vapaa-aikaa, enkä oikeastaan hereilläolo- ja nukkumisaikaakaan. Oli niin paljon mielenkiintoista tehtävää ja vuorokaudessa tunteja liian vähän. Tyttäreni eivät oikeastaan edes koskaan vastasyntyneinäkään aiheuttaneet yövalvomisia, edes heitäkään ei voi asiasta syyttää. En halua kuulostaa tekopyhältä, mutta kaikkien kannattaisi (ja minun olisi kannattanut huomioida jo tuolloin) niitä artikkelien yleisiä uniohjeita: älä katso ruutua pariin tuntiin ennen nukkumista, tuuleta makuuhuone viileäksi, älä tee makuuhuoneessa muuta kuin nuku, syö sitä, älä tätä, älä roiku verhoissa ja kaikkea muuta ikävän järkevää. Selväähän on, että nyt kun luen asiasta jostain laatu-iltapäivä-julkaisusta, niin olen täysin varma, että tuollaisten kirjoittaja ei tiedä unettomuudesta satunnaisia krapula-öitä enempää. Kun en saanut kesällomalla 2011 nukkumista kuosiin ja olin kauden alussa elokuussa ”täysin uupunut” jo valmiiksi, nielin ylpeyteni ja marssin duunilääkäriin. Ensin kokeiltiin hieman melatoniiniä ja nukahtamislääkkeitä ilman mitään vaikutusta ja viimein maaliskuussa 2012 lääkärini sanoi ”olen ollut liian kiltti sairauttasi kohtaan” ja kirjoitti anestesialääkkeistä pykälää miedompia pillereitä. Tuolloin oli todella omituista tajuta, etten ollut nähnyt unia pariin kymmeneen vuoteen. Yhtäkkiä unituiset tarinat täyttivät yöni, en sairastunut flunssiin ja muutenkin alkoi noin puoli vuotta kestänyt positiivinen kehitys. Ihminen tarvitsee todellakin unta kaikkeen…

Koska mikään ei kuitenkaan elämäntavoissani muuttunut, niin puolen vuoden jälkeen taas kurssi rupesi kääntymään heikompaan suuntaan. Työni on aina ollut liikkuvaa ja se ei luonnollisesti ole helpottanut tasaisen ja järkevän vuorokausirytmin luomista. Kaikki nämä nykyajan tekniset välineetkin vain hämärtävät virka-ajan käsitettä. Onko meillä enää 8+8+8 tunnin vuorokautta?

Nykyisillä unilääkkeillä nukun siis siedettävästi, mutta silti ongelmia riittää siinäkin lajissa. Nyt esim koulukauden taas elokuussa alkaessa noin kahta viikkoa aiemmin rupesi taas kertymään ongelmia. Jos en saa unta siinä hetkessä, jolloin unilääkkeet ”ottavat vallan”, voin valvoa koko yön jossain zombiemaisessa horroksessa. Joka tapauksessa missatun nukahtamiskohdan ylittäminen saa aikaan pilallisen yön. Ja luonnollisesti tällä historialla asia on ongelma…

Nyt olenkin elämässäni kohdassa, jossa minun pitäisi määrittää minäkuvani uudestaan ja asettaa myös uudet tavoitteet sen mukaan. Suosittelen lukemaan Aki Hintsasta kertovan kirjan VOITTAMISEN ANATOMIA. Siinä oheinen ajatus kerrotaan juntinkin ymmärrettävästi. Ja kiitos Vesa Koivunen, että kirjan minulle vinkkasit!

Vasta tämän vuoden tammikuussa tajusin, että sairaanhoitohenkilökunta todellakin käyttää tilastani nimitystä sairaus. Itse olen täysin naivisti ajatellut ongelmaani unettomuutena, huolimatta siitä, että mm sydämeni kiskoo ilman lääkkeitä kuin orjalaivan rumpali kolmen promillen humalassa ja verenpaineeni sai lääkärinkasvoille ilmeen, jota itsekin säikähdin. Olen siltikin siis ajatellut tilannettani pienenä tilapäisenä ongelmana. Vxxxx mikä idiootti olen! Hävettää… Nyt siis tammikuussa sain jonkun neron hetken ja ymmärsin, että jos komppania lääkäreitä käyttää tilanteesta termiä sairaus, niin ehkä minun maallikkona pitäisi taipua saman termin käyttöön ja sisäistämiseen. Joten edetään tällä linjalla: Hei, olen Krister ja olen sairas…

Luovilla aloilla tämän kaltaiset ongelmat eivät ole todellakaan vieraita ja samankaltaisia tarinoita eri vivahtein löytyy valitettavasti lähipiiristäkin. Laukoisin tähän mielelläni viisauksia, kuolemattomia opetuksia, mutta valitettavasti äo:ni ei riitä siihen. Niinpä toteankin vain, että kaivakaa kalenterinne esiin ja merkitkää sinne aika jollekin rakkaalle harrastuksellenne, aika jollekin rakkaalle ihmisellenne ja kiskaiskaa kaupan päälle vielä loma johonkin kohtaa vuotta.

Pohdiskelen jossain vaiheessa lisää tätä kaikkea täällä blogissa ja jos satun oikein hullaantumaan, niin saatanpa joskus laittaa jotain huomioita erityisherkkyydestäkin. Sekin aihe on ollut viime aikoina kovin läheinen. Joka tapauksessa nyt luvassa on meikäläisellä matalan profiilin aika, julkisesti en sairaslomani aikana tule heilumaan…

Ja tässä "ennen ja jälkeen" kuvat jo valmiiksi samassa kuvassa.

Ja tässä ”ennen ja jälkeen” kuvat jo valmiiksi samassa kuvassa.

Pitäkäähän nokat pinnalla!

AperDude